Syntyperäisenä seinäjokelaisena luen kirjastossa usein kuulumisia entisestä kotikaupungistani. Vaikutelmaksi jää usein, että kaupungin kehittämisessä ei kunnioiteta perinteitä eikä säilytetä ihmisen kokoista kaupunkiympäristöä. Keskustan tyhjentyminen sekä ylikorkea ja tiivis rakentaminen eivät entisen asukkaan näkemänä vaikuta viihtyisältä. Monet kauniit rakennukset on purettu ja tilalle on rakennettu sieluttomia rakennelmia. Vielä pystyssäkin on joitakin kaupunkikuvaa aidosti komistavia rakennuksia kuten Maakuntatalo. Nyt huolenaiheeni on vain tärkeän rakennuksen seinämaalaus.
Kaupunkilaisten tämän päivän identiteetistä en tiedä. 1800-luvun lopusta alkaneen perinteen mukaan Seinäjoki on ollut rautatiekaupunki. Ilman neljään suuntaan menevään rataan syntynyttä solmua, silloista Östermyraa, ei nykyistä maakunnan keskuskaupunkia paikalla olisi. VR on työllistänyt tuhansia asukkaita vuosikymmenten varrella. 1950–1960-luvuilla Seinäjoen lyseossa suuri osa luokkakavereistani oli rautatieläisten poikia, kuka konduktöörin, kuka junamiehen tai vaihdemiehen. Ylpeinä poijat ilmoittivat isänsä ammatin.
Rautatiekaupunki näkyy saavan uudeksi rautatieasemakseen hyvän arkkitehdin suunnitteleman rakennuksen. Sen seinään tulee ymmärtääkseni merkittävä taideteos. Olisi mukava ehdottaa henkilökuvaksi Seinäjoella yli 50 vuotta toimineen, isoisäni perustaman Mallaskosken Tehtaiden koppalakkista kaljakuskia. Monet kalja- ja limskakorit olen minäkin kantanut kesätöissä 60-luvulla ensimmäisen ja toisen luokan asemaravintoloihin, jotka olivat eri rakennuksissa. Mutta nyt vakavammin.
Asemarakennukseen sopisi parhaiten ja perinteet muistaen konduktöörin muotokuva. Heitähän Seinäjoella on ollut monia ja jokainen seinäjokelainen tapasi heitä junamatkoillaan Helsinkiin, Vaasaan, Kauhavalla ja mihin milloinkin matkustaessaan. Tummapukuinen, koppalakkipäinen konduktööri tuli vaunuun rinnalla roikkuvine nahkalaukkuineen. Usein olin pelko kurkussa, koska tapanani oli matkustaa lasten lipulla ikärajan ylitettyänikin. Tutun näköisten poikien kohdalla konnarit eivät olleet tätä huomaavinaan. Veturinkuljettaja ajoi junaa, mutta matkustajille konduktööri oli tärkein henkilö.
I-P:ssä toimittajan kuvailema taiteellinen sekoilu toivottavasti pannaan nopeasti oikeille raiteille. Kun Salosta taas tulen käymään juurillani, toivon, että asemarakennuksen seinällä matkustajaa tervehtii VR-koppalakkinen konnari.
Kari Wallenius
nuoruuden seinäjokelainen ja silloisen asemaravintolan hernesopan ystävä
Salo