Lännen Median toimittaja Minna Akimo kirjoitti muutama päivä sitten uutisen, jonka mukaan hiljaisuutta kaipaavat ihmiset täyttävät juuri nyt erilaiset retriitit viimeisiä paikkoja myöten.
Kollegani jutussa kerrottiin, että hiljaisuuden kaipuu näyttää lisääntyneen jo pitempään. Rauhoittumiseen ja rentoutumiseen tähtäävät jooga ja mindfullness ovat nekin nykyään suosittuja.
Oli jotenkin lohdullista lukea juttu kesäloman päätteeksi, sillä se osoitti, että minulla on paljon kohtalotovereita.
Sukuni tunnettiin kuulemma vielä pari sukupolvea sitten kotikaupungissani ”rymy-Kallioina”, koska sakki oli vähän, no, rauhatonta. Omat geenini ovat ilmeisesti toisesta sukuhaarasta, sillä kaipaan usein nimenomaan hiljaisuutta, rauhallisuutta ja harmoniaa.
Lapsiperheessä hälinää riittää. Kesäloman lopuksi tehty viikon autoloma vetikin pinnan niin kireälle, että päätin kotiin päästyämme mennä yksin luontoon yöksi.
Reissu alkoi huonosti, kun kommunikoin aikeeni vaillinaisesti vaimolle, joka poltti päreensä, vaikka on yleensä ymmärtäväinen yksinäisyyden kaipuutani kohtaan. Onneksi muutaman matkaviestimellä maastosta vaihdetun rivin jälkeen saatoin varmistua, että pääsisin palattuani taas sisätiloihin nukkumaan.
Olen sellaista sukupolvea ja -puolta, että minulla on korkeahko kynnys kiivetä joogamatolle. Mieluummin kiipeän vaaran päälle, haistelen nuotion savua ja katselen kivirakan päällä hehkuvaa ilta-aurinkoa. Täyttä hiljaisuuttakin parempaa on, kun saa nukahtaa puiden lempeään huminaan, kurkien etäiseen huuteluun ja herätä viereen lehahtavan palokärjen kri-kri-kriihin.
Ilmeisesti yllättävän moni kokee luonnossa yöpymisen rentouttavaksi tai muuten mukavaksi. Kun Suomen Latu haastoi suomalaiset kesäkuussa yöpymään ulkona, haasteeseen vastasi ulkoilujärjestön mukaan 130 000 ihmistä.
Hiljaisuuden tarve on yksilöllinen ja varmaan se myös vaihtelee yksilön elämäntilanteen mukaan.
Hiljaisuus itsessään on täysin aliarvostettu asia. Muistelen joskus lukeneeni tutkimuksesta, jonka mukaan hiljaisista ympäristöistä huolehtiminen on lyöty kaavoituksessa laimin käytännössä kaikkialla maassa, vaikka kyse on monille tärkeästä hyvinvointitekijästä.
Tämä on järjetöntä siksikin, että hiljaisuudesta on tulossa yhä harvinaisempi ja arvokkaampi niukkuushyödyke, jota matkustetaan jo nyt kuuntelemaan mantereilta toisille.
Pahin melun lähde on yleensä liikenne. Uudet sähköautot ovat onneksi hiljaisia ainakin kaupunkinopeuksilla. Kunpa mopojen virittäminenkin joskus loppuisi, tai nekin muuttuisivat sähkövehkeiksi.
HENRIPEKKA KALLIO