Kahvilla on kunniapaikka suomalaisessa demokratiassa. Pääministeri Harri Holkeri (kok.) tokaisi: "Minä juon nyt kahvia", kun häneltä tivattiin lamavuonna 1990, tähtääkö toijalalainen tasavallan presidentiksi.
Utelias toimittaja joutui tyytymään kakkossijaan, kun Suomen kansallisjuoma vaati pääministeriltä täydellistä hiljentymistä.
Vaalikojuilla ja ehdokaskahviloissa kahvipannut ovat totutusti hehkuneet kuumina. Helsingissä on takavuosina jopa hillitty ilmaisten poliittisten kahvien tarjoamista kauppakeskuksissa, jotta puolueet ja ehdokkaat eivät veisi leipää kahviloilta, yksityisiltä yrityksiltä.
Näissä presidentinvaaleissa tällaisista rajanvedoista ei ole kuulunut mitään.
Suomalaisiin vaalitapoihin kuuluvat perinteiset vaalikahvit sen jälkeen, kun oma äänestyspäätös on tehty ja leimattu lippu laskettu muiden samanmoisten sekaan vaalivirkailijoiden laskettavaksi.
Kodeissa pannaan kahvinkeitin porisemaan. Vapaaehtoinen kansalaisriitti – monen mielestä jopa kansalaisvelvollisuus – on suoritettu.
Oman keittiönpöydän äärellä vaaleista keskusteleminen ja jälkipelin pelaaminen on tietysti hyvin luontevaa, kodikasta.
Voisi vaaliriitistä tehdä vielä yhteisöllisemmänkin.
Kahviloiden kannattaisi hyödyntää vaalikahvien lämminhenkistä perinnettä paljon nykyistä mittavammin. Itse ihmettelen aina vaalipäivänä, miksi kahviloiden ovet pysyvät kiinni juuri silloin, kun suomalaisille voisi tarjota tyylikkäänpuoleista kahvitteluhetkeä, kansanvallan juhlahetkellä.
Ovet ovat olleet säpissä niin Helsingissä kuin Vaasassakin, kun olen käynyt äänestämässä varsinaisena vaalipäivänä, jolloin useimmiten olen äänestänyt.
Jos olisin kahvilan pitäjä, tähtäisin tarjonnallani juuri vaalipäivään. Tiedä vaikka oma kahvila saisi pienellä brändäyksellä monopolisoitua vaalikahvit itselleen. Kahviloissa yhdistyisivät juhlavasti kaksi suomalaisille rakasta asiaa: kahvi ja kansanvalta.
TONI VILJANMAA