Viedään viikonlopun viimeisiä tunteja. Valmistautuminen alkavaan työviikkoon on meneillään. Sitten alkaa yskä. Se pahenee, ja pahenee. On luovutettava ja haettava kuumemittari. Taistelu tautia vastaan on hävitty. Lapsi numero yksi on sairas.
Varovainen soitto töihin. Kuule, lapsi tuli kipeäksi, en pääse huomenna tulemaan. Josko sitten tiistaina, totean toiveikkaana. Mielessäni tiedän kuitenkin jo vastauksen. Ei, ei tiistaina. Eikä kyllä varmaan keskiviikkonakaan. Tuskin koko viikolla, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.
Päästään tiistaihin. Lapsi numero yksi yskii, pärskii ja hikoaa kuumeen kourissa. Toisaalta kuuluu yskähdys. Ja aivastus. Kyllä. Myös lapsi numero kaksi on nyt sairas. Kuumemittari esiin. Neljääkymppiä kohti mennään.
Voi ei, ajattelen tuskastuneena ja soitan epätoivoisen puhelun mummille. Tuletko hätiin, että pääsisin töihin. Ai, kuumeessa sinäkin. No eipä mitään. Lepoa sinnekin.
Uusi soitto töihin. Kuule, nyt molemmat lapset ovat kipeinä. Ja niin on mummikin. En pääse vieläkään, myönnän hitusen epätoivoisena. Yritän tulla niin pian kuin mahdollista, totean jo rehellisenä ja painan taka-alalle ajatuksen, että omaakin kurkkua karvastelee.
Mutta enhän minä voi tulla kipeäksi. Olen liian kallis pitokalu työnantajalleni jo nyt.
Onneksi lapsia ei ole enempää, huomaan ajattelevani usean päivän töistäpoissaolon ja valvottujen öiden jälkeen nyt jo pahasti marttyyrilliseen sävyyn. Tätä tämä nyt on.
Väistämättä kuitenkin herää ajatus, miksi työnantajien kannattaisi kilpailla minunkaltaisistani työntekijöistä? Miksi meitä oikeastaan edes kannattaisi palkata? Olen pienten lasten äiti, hoitovapaalta vasta palannut. Hektiseen työelämään uudelleen tutustuva. Ja kyllä, sairaita lapsia päivähoidossa aloittamisen jälkeen entistä useammin kotona hoitava, muuten reipas työntekijä.
Tilastot kulkevat samaa rataa ajatusteni kanssa.
Pienten lasten kerrotaan sairastavan normaalisti keskimäärin viidestä kymmeneen kertaa vuodessa, runsaan viikon kerrallaan. Jopa minun matematiikallani laskettuna on odotettavissa yhtälö, joka saa jo nyt kylmät väreet virtaamaan selkää pitkin.
Silti pienten lasten äidit halutaan mukaan työelämään entistä aiemmin.
Arkirealismi pienten lasten äitinä ja pienten lasten vanhempien työnantajana on kuitenkin karua koettavaa. Vanhemmille ei riitä, että kokee paitsi vanhempana, myös työntekijänä huonommuuden tunteita milloin mistäkin asiasta. Ylimääräistä työtä ja kallista harmia se aiheuttaa työnantajallekin. Tuen tarvetta olisi kummallakin puolella.
Minäkin sairastan, vaikka yritän kaikin keinoin taistella tauteja vastaan. Pahimmassa tapauksessa sairaslomani voi venyä kolmen ihmisen sairasloman mittaiseksi kerrallaan. Välillä ei vanha sairastelukierros pääse edes maaliin saakka, kun uusi tauti uusine poissaoloineen kolkuttelee ovella.
Minä palasin töihin aiemmin kuin olisi ollut pakko. Omasta tahdostani. Kolmen viikon työssäoloajastani ovat omat lapseni sairastaneet kuitenkin jo kaksi viikkoa. Jos minä hakisin töitä sinulta, olisitko sinä valmis palkkaamaan minut?
Niin. Suuri kiitos pienten lasten vanhempien palkkaamisesta kuuluukin juuri teille, jotka sen kalliin riskin kaikesta huolimatta kuitenkin otatte ja meillekin mahdollisuuden työelämään annatte.
LIISA SORAMO