Seinäjoki on todellinen rytmimusiikin keskus. Löytyyhän täältä Rytmi-instituutin lisäksi nostalgiannälkäisille ikäluokille tangorytmejä kerran kesässä.
Omaa biologista rytmiäni ovat kuitenkin säestäneet aivan toisenlaiset instituutiot, jotka pälkähtivät päähäni, kun kävin katsastuttamassa päivän kuntoni ensimmäistä kertaa keskiviikkoiltana Y-talon tiloissa.
Oli muuten aivan ensiluokkaista palvelua aina ilmoittautumisesta lähtien. Hoitaja ja lääkäri osasivat hommansa. Voin suositella lämpimästi arvonsa tunteville suomenruotsalaisillekin.
Viimeisen viiden vuoden aikana kotikaupunkini on saanut vereeni rytmiä sairaalanmäellä. Kortisonihuuruinen yövalvominen pysähtyi siihen, kun sydämeni tapaili kotikeittiössä fuusiojazzmaista rumpukomppia.
Flimmeri eli eteisvärinä on sydämen yleisin rytmihäiriö. Seinäjoen keskussairaalan ensiavun henkilökunnalle rytmin palauttaminen normaaliksi on rutiinitoimenpide, joka toistuu taitavissa käsissä useita satoja kertoja vuodessa.
Tiesin olevani keskellä ammattilaisia, kun leppoisa mieshoitaja rauhoitteli kalpeanaamaa karskiin sävyynsä.
– Me ei haluta sua täällä kauaa kattella, mies virnuili, ja pienen humautuksen eli nukutuksen jälkeen rytmi palautettiin sähköllä kuntoon.
– Kiitos ja näkemiin. Ja parempia vointeja!
Toinen esimerkkitapaus on jo sitten hankalampi. Nyt ei puhuta koululääketieteestä, vaan synnynnäisen rytmitajun puutteesta, jota täytyi kompensoida reseptivapaasti parissa kuukaudessa hurjilla toistomäärillä.
Joku traumaterapeutti saa varmasti joskus selittää allekirjoittaneelle, miksi Alavuden synnäriltä saakka oudosti liikehtinyt kankimus lupautuu mukaan tanssikilpailuun. Tanssikoulu Wimman parketilla tapahtui silti, ellei nyt ihan tammikuun kihlaus, ainakin tammikuun ihme!
Aivojeni välittäjäaineet tekivät jalkojeni kanssa jonkin sortin paikallisen sopimuksen, vaikka tanssinopettajani rohkaisikin minua kahden tanssitun kilpailuesityksen jälkeen urheilutalon uumenissa seuraavasti:
– Tanssittaisko se viimeinen kappale sitten rytmissä?
Ja me muuten tanssimme. Nille, jotka eivät usko, voin lainata DVD:n, jolle wienin valssi on ikuistettu. Uskalikko voi sitten kertoa minullekin, miltä se aikuisten oikeasti näyttää.
Vaasantien varressa,punatiilien kätkössä, entisen postiautovarikon uumenissa, lymyää maakunnallinen kansallisaarre. Noh, kyllähän sä sen sykkeen tunnet, ja jos et tunne, mene hyvä mies, hyvä nainen!
Seinäjoen Rytmikorjaamo on lunastanut reilussa kymmenessä vuodessa paikkansa kotimaan rock-klubien aatelissa.
Akustisista ihmeparantajista ovat jääneet mielen sopukoihin ainakin PMMP:n viekoitteleva lavaenergia ja yhdysvaltalaisen W.A.S.P:in tärykalvoja rieponut kasarihevi.
Hämmentävin kokemus lienee setäikäisen Tubetourin todistelu jälkikasvun taustajoukoissa. Jäkälille suunnattu tubeklinikka avasi sivummalla vain hieman sitä esiteinien hysteriaa.
Vai mitä pitäisi ajatella tunnin höpöttelystä lavalla, jota seuraa lavalla tunnin pelailu pleikkarilla, joka huipentuu tunnin jonotukseen ja riemukkaaseen selfiekuvaan idoleiden kanssa? Ikäpolvien kuilu on ikuinen, mutta siitä ei kannata pahoittaa muodikkaasti mieltään.
HEIKKI PELTOKANGAS