Tänä päivänä 60-vuotias ei pidä itseään vanhana. Suuttuu mokoma, jos niin sanoo. Poliisitkin kuvailevat häntä varovasti komparatiivissa ”vanhempi mies/naishenkilö” kolari- ym. tiedotteissaan.
Omalta kohdaltani voin myöntää kulkeneeni jo pitkän tien. Olen saanut nähdä ja kokea suurimman osan Suomen itsenäisyyden ajasta. Itsenäisyyspäivän alla vuonna 1967 nostimme lipun salkoon kansakoulumme pihalla ja lauloimme ”Siniristilippumme”.
Puoli vuosisataa sitten Suomi oli aivan toisenlainen kuin nyt. Keski-Lapissa nelostien ja Kitisen varrella eleltiin vielä 60-luvulla melkein samalla tavalla kuin niillä mustavalkoisilla sivuilla historiankirjoissamme.
Pölyinen soratie halkoi harvaa asutusta. Lapin sodan tuhot olivat selvästi näkyvissä. Sähköäkään ei ollut vielä kaikissa talouksissa edes päätien varrella, sillä linjasta puuttui muutama kymmenen kilometriä.
Ensimmäinen muistikuvani on kesältä 1960. Paikallinen mestari rakensi meille oikeaa jokivenettä mummolan vanhassa pirtissä, ja hyvän tekikin, sillä se palveli reilusti yli kaksikymmentä vuotta.
Olen nähnyt omin silmin, millaista oli tukkikämpällä, jossa miehet makailivat illalla ritseillään raskaan päivätyön jälkeen. Isäni halusi näyttää meille pojille senkin maailman ja ajoimme hänen työkaverinsa Moskvitsh Scandinavialla talviteitä pitkin syvälle korpeen.
Saimme myös olla mukana metsätyömaalla, joka oli ainakin sillä seudulla viimeinen hevossavotta. Vieläkin ihmetyttää kuinka suuria tukkikuormia hevoset pystyivät vetämään jäädytetyillä rekiteillä. Ihailtavaa oli myös hevosmiesten lastaustekniikka, jossa voiman sijaan käytettiin painovoimaa ja pitkää kankea.
Väki sillä seudulla oli enimmäkseen pientilallisia, metsätyömiehiä, poromiehiä tai näitä kaikkia soveltaen. Elanto otettiin töistä, joita kuhunkin vuodenaikaan oli tarjolla. Iso osa perheistä eli puolittaisessa luontaistaloudessa. Melkein joka talossa oli karjaa, minkä lisäksi käytiin metsätöissä, TVH:lla ja suurilla patotyömailla.
Tuohon aikaan ei pelätty lapsityövoiman käyttöä, vaan kaikki perheenjäsenet osallistuivat kykyjensä mukaan talon töihin. Metsät ja kalavedet tulivat tutuiksi jo alle kouluikäisenä. Kalastus ei ollut vain harrastus, vaan se toi tärkeän lisän ruokapöytään. Marjojen poimiminen oli erityisesti lasten työtä.
Elämä kaikkiaan oli paljon sosiaalisempaa kuin nykyisin. Vaikka töitä tehtiin paljon, ihmisillä oli aikaa myös toisilleen. Naapureissa käytiin lähes päivittäin, isännät istuivat pirtissä ja juttua jatkui joskus puolille öin. Saimaata ja Työmiestä paloi niin, että koko talo oli sinisenä savusta.
Siinä lasten maailmankuva avartui ilman televisiotakin, kun ikämiehet muistelivat nuoruusaikojaan Petsamossa, Ruijassa, Muurmannilla ja kuka missäkin. Myös miesten sota-aikojen hurjat kokemukset olivat tietysti pikkupoikien mielestä kuin seikkailuromaaneista ikään.
Olivatko nuo niitä vanhoja hyviä aikoja, kuten kulunut ilmaisu kuuluu? Totta kai olivat, sillä meillä on taipumus tallentaa syvimmälle ne kultaisimmat muistot. Niiden voimalla on määrä selviytyä läpi vaikeampien aikojen, joita meidän kaikkien on kohdattava jossakin elämän vaiheessa.
Kasvuvuosien kokemukset tekevät meistä sen persoonan, joka olemme.
PAULI JOKINEN