Aikana ennen COVID-19:a erilaisia viestejä tuli tuutin täydeltä. Sitä luki eleitä, aisti tunnelmia, kuunteli äänenpainoja, havainnoi ja imi valtavaa määrää erilaista sanatonta viestiä ja informaatiota, jota vilisi arjen kommunikaatiotilanteissa. Teatteriopettajan työssä sensorit ovat olleet äärimmilleen viritettyjä, mutta entäs nyt?

Mistä sitä nyt tietää, mitä opetus- ja ohjaustilanteissa todella tapahtuu, kun normaalin kommunikaation peruspilareiksi kuuluneet toiminnot ovat muuttuneet häiritseviksi? Videopuheluissa kaikki turha äänellinen kommunikaatio on pitänyt nipistää minimiin.