Tiistai-iltana istuin koneen ääressä kyyneleet pitkin poskia valuen. Olin luvannut tehdä muistokirjoituksen odottamatta menehtyneestä ystävästä ja seurakaverista. Se ei ollut helppoa.

Vaikka kirjoittaminen on jokapäiväistä työtä, jonka koen osaavani, eivät sormet juosseet näppäimistöllä tavalliseen tapaan. Kirjoitin lauseen, pyyhin sen pois, aloitin taas alusta. Mitkään sanat eivät tuntuneet riittäviltä kuvailemaan sitä tunnetta, jonka olisin halunnut kertoa.