Suomen Arkkitehtuurimuseossa Helsingissä on meneillään näyttely Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. 1960-luvun suomalaista arkkitehtuuria. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos arkkitehtuuri yhtään innostaa - 60-luku on kuitenkin parhaimmillaan yksi rakennustaiteen kulta-ajoista.
Jo kypsään ikään ehtinyt modernismi ei ollut silloin vielä sortunut liikaan rationaalisuuteen, kynän jäljessä oli vielä riittävä annos idealismia, kirkkautta ja pelkistämisen riemua. Rakennusteollisuuden reunaehdot, standardisointi ja määrän lait eivät olleet vielä latistaneet laatua edes muuttoliikkeen myötä kovaan kasvuun ryöpsähtäneessä lähiörakentamisessa.
Näyttelyn yhdeksi teemalliseksi kohteeksi on valikoitunut myös Seinäjoki. 60-luvun kaapin päälle kaupungin on luonnollisesti nostanut maailmankuulu Alvar Aallon suunnittelema kulttuuri- ja hallintokeskus, esimerkkinä aikakaudelle tyypillisestä yhtenäisenä taideluomana suunnitellusta julkisten rakennusten kokonaisuudesta. Seinäjoen Aalto-keskus kun on yksi harvoista kokonaan toteutetuista moderneista hallintokeskuksista, ja 60-luvulla edelleen vahvaa luomiskautta eläneen Aallon suunnittelemista täydellisin.
Toki vuosikymmen jätti vahvan jälkensä myös muualle kaupunkiin, niin ruutukaavakeskustaan kuin sen liepeillekin. Ydinkortteleille ajanjakso oli suurta uudistumista, kaupan ja liike-elämän rakentamista, kasvua ja kaupungistumista.
Ja muutos olisi ollut vielä toteutunutta rajumpaa, jos kaupunkisuunnittelijoiden hurjimmat visiot olisivat siirtyneet työpöydältä todellisuuteen. Seinäjoellekin kun teetettiin tuolloin ajan hengessä uljas keskustasuunnitelma, joka paria uudehkoa korttelia ja Aallon suojeluskuntataloa lukuun ottamatta olisi purkanut ja uudisrakentanut käytännössä koko alueen. Tuonut ytimeen parkkitalot, toimistot ja työpaikat, ajanut lopunkin asumisen keskustasta ympäryskehälle. Perustanut liikenteen monikaistaiseen yksityisautoiluun, ilman tilaa pyöräteille, toreille ja puistoille. Kyseessä ei toki ollut mitenkään erityisen seinäjokinen visio, taipumus jenkkityyliseen downtown -ajatteluun oli vallalla koko valtakunnassa. Tämä ristiriita eri mittakaavojen ideaaleissa, fiilisero viihtyisistä ja valoisista pientaloista turbourbaaniin kaupunkisuunnitteluun, on sekin aika leimallista 60-luvun arkkitehtuurille.
Ehkä edustavin kattaus 1960-luvun arkkitehtuuria Seinäjoella on kuitenkin ripoteltuna asuintaloina Törnävän, Hallilan ja Kivistön alueilla. Siihen aikaan pientalomarkkina ei vielä ollut talotehtaiden hallussa, ja paikkakunnalla toimivat osaavat arkkitehdit, Hannu Valkama ja Touko Saari etunenässä, löysivät asiakkaan kasvukaupungin vaurastuvasta keskiluokasta. Aapelinkaupungin atriumtalokorttelit tai parhaat palat Pajuluoman varren rivitaloista eivät olisi yhtään hävenneet paikkaansa osana Arkkitehtuurimuseon aikakausinäyttelyä.
Etelä-Pohjanmaan arkkitehtuuriopas taitaa vielä odottaa tekijäänsä – olisiko aika jo kypsä? Kovin paksu eepos siitä ei ehkä tulisi, mutta nostaisi kiinnostuneille tietoon alueen hiljaisia helmiä. Sen maailmankuuluisuuden rinnalle.
Jussi Aittoniemi
Kirjoittaja on aito 60-luvun designtuote.