Viime viikon traagiset tapahtumat tekivät meihin lähtemättömän jäljen. Itse jäin itse miettimään käsitettä ”ulkomaalaisen näköinen mies” ja sitä rakennelmaa, jota tuon termin käyttö edistää. Rakennelmaa suomalaisuudesta, kotimaisuudesta – tutusta ja turvallisesta.
31 vuotta sitten näin itse ensimmäistä kertaa toiseuden: Seinäjoen keskustassa oli musiikkikauppaa tullut pitämään ei-seinäjokisen näköinen mies. Viime viikonlopun keskustelut saivat minut lähtemään ajatusleikkiin, jossa yritin määritellä kotimaisen näköisen ihmisen. Sellaisen, jota ei voisi millään epäillä ulkomaiseksi. Määrittelin ne näin:
1.Kotimainen mies: Siilitukka, omalla kotiparturilaitteella ajettu tai sitten kokonaan kalju. Silmälasit on hankittu 1990-luvulla, eikä niitä sen kummemmin ole syytä päivittää. T-paita, jossa 1980-luvun hevibändin logo, yhdistettynä ”käteviin” reisitaskuhousuihin, sukat ja tarrasandaalit. Takataskussa lompakko.
2. Kotimainen nainen: Kaksiväritukka, jossa edessä kreisi aksenttiväri. Muotoon leikattu, mutta ei parturikäynnin jälkeen koskaan laitettu. Meikitön, koska turhat meikeillä koreilee. Nanson ylipitkä paituli yhdistettynä pikkusen liian tiukkoihin legginsseihin, olalla Sokoksesta ostettu Michael Korsin olkalaukku, jalassa sukat ja tarrasandaalit.
Olisivatko nämä hyvät määreet, jotka voisimme antaa ”kotimaisen näköiselle” epäilylle? Kaikki muut olisivat ”ulkomaalaisen näköisiä”, niiden joukossa myös minä.
Kyseinen termi ja sen käyttäminen epäiltyä kuvaillessa paljasti yhteiskunnassamme elävän rasismin. Termiä käytettiin, jotta ei tarvitsisi sanoa ”tummaihoinen”. Siinä mielessä hullua ajatella, että edelleen, vuonna 2017, voidaan ajatella, että ”ulkomaalaisen näköinen” ja ”tummaihoinen” voivat olla synonyymejä. Ilmiselvästi ajatus siitä, että kotimainen on automaattisesti tietynlainen, on vahvasti vallallaan.
Suomalaisuudesta julkilausumaton ajatus, joka elää rivien välissä ja elää edellä mainittujen termien ja lausuntojen kautta.
Todellisuutta rakennamme sanojemme kautta. On syytä miettiä, millaista todellisuutta haluamme rakentaa ja kenelle? Jos lähdetään määrittelemään suomalaisuutta, lienee syytä palata 1880-luvulle, jolloin se keksittiin ja rakennettiin. Niin kuin silloinkin, voimme nytkin rakentaa sen sellaiseksi kuin haluamme. Silloin en tarjoa käytettäväksi yllä olevaa, humoristista karikatyyriä, vaan moniarvoisen, yhdenvertaisen ja moninaisen suomalaisuuden, jonka pitää olla valmiina vuorovaikutukseen erilaisten vaikutteiden kanssa. Niin kuin olemme aina tehneet, yksin emme voi olla, ihmisinä tai kansakuntana
Panu Mäenpää
seinäjokelaislähtöinen viestinnän asiantuntija