Haikeana totean, että tämä on viimeinen kolumnini Eparissa. Aloitin urani edellisen päätoimittajan aikana, tammikuussa 2012. Tarjosin tuolloin itseäni kolumnistiksi, koska myös muista puolueista oli lehdessä edustus. Ajatuksissa oli, että jos nyt pari kertaa vuodessa saisi jostain kirjoittaa.
Ensimmäinen kirjoitukseni oli kannatuskirjoitus presidenttikisaa käyvälle Haavistolle, eikä sitä siksi julkaistukaan kolumnina, vaan mielipiteenä. Siitä eteenpäin vierailin kuitenkin kolumnistipalstalla joka toinen viikko. Nöyrin kiitokseni jo edesmenneelle päätoimittaja Leiwolle, joka otti minut kirjoittamaan pystymetsästä, tuntematta lainkaan. Epäilen vahvasti, että hän ei kuitenkaan kuulunut tuolloisen kakkavaipanhuuruisen blogini vakiolukijoihin.
Kolumnien kirjoittaminen on antanut paljon. Prosessi on aina alkanut hyvissä ajoin ennen deadlinea. (Okei, olen välillä myöhästynyt ja ainakin kerran taisin unohtaa kokonaan). Kirjoittaminen on ollut tapa selvitellä asioita myös itselle, keino saada omatkin ajatukset järjestykseen. Aiheita on ollut paljon ja todellakin laidasta laitaan. Olen puhtaan politiikan ohella runoillut, lainannut laulun sanoja ja jopa kirjoittanut joulupukille. Tätä kolumnia kirjoittaessa eniten aikaa kuluikin siihen, että jäin lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Pääsääntöisesti olen samaa mieltä kaikesta kirjoittamastani, mutta jossain kohtaa värit ovat mustavalkoisen sijaan nykyään harmaita.
Edelleen kuitenkin allekirjoitan ihan ensimmäisiin kolumneihini kuuluvan ajatuksen siitä, että uusi kunnanjohtaja kymmenen minuutin välein ei vain toimi. Samoin ajattelen edelleen, että lähilomat kannattavat ja että naiset eivät ole politiikassa mitään kahvinkeittäjiä. Uutta opetussuunnitelmaa ennakoin niinikään jo vuonna 2012, kun rohkenin väittää, että se mitä opetetaan ei ole niin tärkeää, kuin se miten opetetaan.
Vaikka löysin nyt vanhoihin kirjoituksiin palatessani monta hyvää ja edelleen kannatettavaa ideaa, en toivottavasti jää vain niiden varaan. Ajattelun toivon edelleen jatkuvan, vaikka kolumnin kirjoittaminen tällä areenalla päättyykin. Hain omaa kirjoituksessa vuonna 2014 ja toivoin silloin ajankäytön kanssa tuskaillessani, että julkisilla sanoillani olisi jotain vaikutusta. Näin toivon edelleen. Olen iloinnut kaikesta saamastani palautteesta suunnattomasti, niin sosiaalisen median peukuista kuin kaupan kassajonossa huikatusta tsemppauksesta. Kiitos ja kumarrus, matka jatkuu.
Henna Rantasaari
kaupunginvaltuutettu (vihr.)