Jari E. Hakala, kolumnikuva.

Olen sulkenut isäni silmät, olen silittänyt kämmenselälläni äitini kylmenevää poskea. Hetket olivat järkyttävän tyyniä. Tunnekuohut koin myöhemmin – menettämisen ja oman kuolemanpelkonikin, vaikka eihän kuolemaa tarvitsisikaan pelätä. Kuolleenahan on kuollut. Ihminenkin.

Isoisäni lähtö oli äkkikuolema, sellainen, jota hän oli toivonutkin. Tunsin, kuinka hän lähti pois, vaikka tein kaikkeni sen ajan opein, ettei niin kävisi.