Yhteiskunnallinen vuorovaikutus on nimetty yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi.
Kaksi ensimmäistä ovat tutkimus ja tutkintoon johtava koulutus. Tämä perinteinen tehtäväpari on hallinnut akateemista maailmaa kautta historian, ainakin viimeiset sata vuotta.
Vaikka paljon merkittävää on keksitty, on lantin toisella puolella norsunluutorni, vankka erillään oleminen muusta yhteiskunnasta. Monen arkitajuntaan kuuluu ajatus siitä, että yliopistot ovat jossain kaukana todellisuudesta ja ihmisten tavallisesta arjesta.
Mutta kolmas tehtävä on nousemassa uuden ajan ajattelumalliksi. Yliopistolaki säätää, että yliopistojen tehtävänä on myös toimia isänmaan hyödyksi.
Se korostaa jo lähtökohdiltaan sitä, että tiedolla ei nähdä pelkkää itseisarvoa – yliopistojen on toimittava yhteistyössä ja tuotettava uutta arvoa ja hyötyä ympäröivälle yhteiskunnalle.
Näihin päiviin saakka yliopistojen arviointi ja sen mukainen rahoitusmalli ovat tuottaneet juuri vanhan mielikuvan mukaista yliopistollisuutta. Se on voinut olla erillään ja jopa erityksissä muusta yhteiskunnasta.
Vanhan totuuden mukaan sitä saa, mitä mittaa – ja kun rahoitusmalli laskee julkaisut ja tutkinnot, niin niitä saadaan.
Lain mukainen vuorovaikutus on jäänyt taka-alalle, kun sitä ei ole mitattu, eikä sen mukaisella toiminnalla ole voinut kartuttaa omaa rahoitusosuuttaan.
Tieteen maailmassa suunta on ollut viimeiset sata vuotta kohti yksityiskohtia, aina vaan syvemmälle oman tieteenalan nikseihin. Sen kehityksen toinen puoli on ollut kokonaiskuvan hämärtyminen.
Tieteen ihannetta ja kokonaista maailmankuvaa ovat hallinneet arvot, jotka korostavat aineellisen hyvinvoinnin kohentamista. Esimerkiksi tekniikalla ja lääketieteellä on todella saatu parannuksia aikaan ihmiskunnan hyvinvoinnissa.
Mutta suurten kokonaisuuksien ymmärtäminen on edelleen puutteellista – tästä malliesimerkki on ympäristön tilan romahtaminen jopa siinä määrin, että koko ihmiskunnan tulevaisuus näyttää uhatulta.
Uusi aika on kuitenkin tulollaan myös tieteeseen. Yliopistojen kolmannen tehtävän nousu on ikään kuin symboli siitä, että uudenlaisia merkityksiä ollaan hakemassa.
Tiedon hakemisessa ja jalostamisessa tämä tarkoittaa muutosta: kun vallinneen tiedekäsityksen mukaan tutkitaan asioita ja ilmiöitä kunkin tieteenalan logiikan mukaisesti, niin uuden ajattelun mukaan lähtökohtana ovat yhteiskunnan kannalta tärkeiden asioiden logiikka. Näkökulman muutos on selkeä. Se on myös kaikella tavalla kannatettava: Myös akateemisen maailman on tuotettava käytännön ratkaisuja ympäröivälle yhteiskunnalle.
Tämä näkökulmavalinta on tärkeä myös Vaasan yliopistolle. Pieni voi olla ketterä ja omaksua nopeasti uusia toiminnan tapoja ja malleja.
Se on myös tapa osoittaa olemassaolon oikeutus olemalla suunnan näyttäjä tässä ja nyt. Pienikin voi ajatella suuresti. Vaasan yliopistossa tärkeimmät tieteenalat edustavat juuri sellaisia osaamisen lohkoja, joilla on ja jatkossa voi olla vieläkin syvempi yhteys käytännön soveltamiseen.
PEKKA PEURA