Osallistuin muutama viikko sitten elämäni ensimmäisille oikeille musiikkifestivaaleille. Pontimena innostukselle toimi se, että tapahtuman pääesiintyjänä oli saksalainen, raskasta konemetallia soittava yhtye. Rammsteinin musiikillinen anti on ollut minulle itse asiassa siinä määrin merkityksellistä, että olen sen inspiroimana kirjoittanut kolme kirjaakin.
Siinä keskiyön korvalla Törnävänsaaren päälavalla alkanutta lava-aktia seuratessani ja tapahtumiin omalla passiivisella tavallani jopa osallistuen, koin kenties jotain samaa, mitä Olavi Paavolainen kuvaa kansallissosialismin estetiikkaa dokumentoivassa, vuonna 1936 ilmestyneessä teoksessaan, Kolmannen valtakunnan vieraana.
Nürnbergin puoluepäivien tai muiden poliittisten massatilaisuuksien hurmoksellisen luonteen rinnastaminen stadionkonserttien intensiivisen tunnelmaan on tietenkin vanha juttu. Se on ehditty tehdä monta kertaa.
Pakko silti myöntää, että monotonisesti junnaava, osin marssitahtinen musiikki, taivaita kurkottavat tulipatsaat ja saksankielisiä iskulauseita kädet ojennettuna toistava alati kuohuva kymmentuhantinen yleisö tekivät tapahtumasta kaltaiselleni harrastelija-antropologille mieleenpainuvan.
Tunnelma konsertissa oli energinen ja villi. Omalla tavallaan se oli myös hengellinen, jopa pyhä. Kun maanosaamme tuontitavarana saapuneiden aavikkouskontojen ideana on lähestyä jumaluutta peläten ja tuonpuoleiseen haikaillen, kohtaa eurooppalainen pakana alkuperäiset, vanhat jumalansa pystypäin ja reaalimaailmassa toteutuvan jokapäiväinen elämän arvoa kunnioittaen.
Henkilökohtainen ensikosketukseni Rammsteinin musiikkiin tapahtui vankasti viime vuosituhannen puolella. Eli toisin sanoen siihen aikaan, kun kuulija joutui vielä oikeasti pohtimaan sitä, onko yhtye tosissaan fasistisvaikutteisen taidenäkemyksensä suhteen vai lieneekö kyse pelkästä flirttailusta aiheen kanssa.
Sittemmin saksalaiskokoonpano on alkanut pelata varman päälle. Yhtyeen merkittävimmät provokaatiot ovat kohdistuneet väsähtäneeseen kapitalismiin, joka käytännössä ainoastaan hyötyy saamastaan huomiosta tai kliseisen uskontokritiikin muotoihin, jonka kohteena on muutenkin jo kaiken auktoriteettinsa ja sanomansa sisällön kadottanut merkityksetön kristillinen kirkko.
Kapinallisen voiman muoto on yhtyeen musiikissa edelleen toki tunnistettavissa, mutta sisältö on pehmennyt.
On tapahtuneessa silti oma logiikkansa.
Ne tällä hetkellä todellisuuden kuvaamista ja siitä puhumista monopolisoivat, niin sanotut paremmat ihmiset ovat maailmanajassamme siinä määrin pelottava ja armoton vastustaja, ettei sitä vastaan helpolla kannata käydä, jos itsellä on jotain menetettävää.
Koska minustakaan ei moisiin urotekoihin tällä iällä enää ole, tyydyn ainoastaan kerskumaan sillä konsertin aikana sosiaaliseen mediaan ladatulla valokuvalla, jossa näytän palestiinalaishuivi kaulassa keskisormea kansainväliselle pääomalle ja viihdeteollisuudelle.
Se on sitä helpompaa kapinaa.
HARRI V. HIETIKKO