Suomalaisilla sosiaali- ja terveysjärjestöillä on yli satavuotiset perinteet heikompiosaisten tukemisessa. Järjestökenttä on syntynyt tarpeesta korjata epäkohtia, tarjota varhaista tukea ja tuoda eri väestöryhmien ääntä kuuluviin. Järjestöjen ennaltaehkäisevä työ ja vapaaehtoistoiminta ovat koko yhteiskuntamme etu. Kyseessä on sosiaalinen innovaatio, jossa puolen miljoonan vapaaehtoisen panos yhdistyy ammattilaisten ohjaukseen vastaten jopa 21 000 henkilötyövuotta.
Nyt tämä turvaverkko on vaarassa romuttua. Vuoden 2024 lähes 383 miljoonan euron tuki sosiaali- ja terveysalan järjestöille aiotaan puolittaa vuoteen 2027 mennessä 190 miljoonaan euroon. Rahoituksen nopea alasajo on kuolinisku monelle elintärkeälle toiminnalle, eikä puolittuminen onnistu ilman, että myös ruohonjuuritason kohtaava työ ottaa osumaa.
Useat tahot, kuten hyvinvointialueiden johtajat ja Suomen Poliisijärjestöjen Liitto, ovat ilmaisseet julkisesti vakavan huolensa leikkausten vaikutuksista. Hyvinvointialuejohtajien mukaan samanaikaiset säästöt järjestöiltä ja hyvinvointialueilta synnyttävät palveluvajeen erityisesti haavoittuvassa asemassa oleville, heikentävät järjestelmän kykyä vastata ihmisten tarpeisiin ja kasvattavat pitkän aikavälin kustannuksia. Poliisijärjestöjen liitto taas muistuttaa, että mielenterveys- ja nuorisotyön leikkaukset lisäävät pahoinvointia ja sitä kautta niin hätäkeskusten kuin poliisinkin työtä.
Toisin sanoen: julkiselle sektorille syntyy lisälaskua ja yhteiskunnan kokonaisturvallisuus heikkenee.
Leikkauksia perustellaan valtiontalouden vaikealla tilanteella. Järjestöt ymmärtävät tämän, mutta säästöjen mittaluokka on kohtuuton. Sote-järjestöavustusten osuus valtion koko budjetista on vain 0,3 prosenttia. Osuus on niin pieni, ettei sitä budjettipiirakasta edes erota.
On selvää, ettei tästä siivusta säästäminen pelasta valtiontaloutta, mutta se saa aikaan valtavaa inhimillistä ja taloudellista vahinkoa. 1990-luvun laman kova oppi oli, että ennaltaehkäisevän työn laiminlyönti kostautuu myöhemmin moninkertaisina kuluina. Kun matalan kynnyksen apua ei saa ajoissa, ongelmat syvenevät ja lasku maksetaan lopulta kalliissa sote-palveluissa, kuten erikoissairaanhoidossa.
Suomessa puhutaan paljon kokonaisturvallisuudesta ja huoltovarmuudesta, mutta järjestöjen rooli unohdetaan. Kriisitilanteissa ihmiset tarvitsevat muutakin kuin viranomaisia: he tarvitsevat apua arkeen, vertaistukea ja luotettavia verkostoja. Juuri tätä sosiaalista resilienssiä järjestöt rakentavat joka päivä. Suomalaisen kriisinsietokyvyn vahvuus on aina ollut vahva kansalaisyhteiskunta.
Ennen leikkausten toimeenpanoa ehdotan seuraavia ratkaisuja:
Arvioidaan leikkausten yhteisvaikutukset haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten arkeen. Leikkauksia on myös voitava kohtuullistaa, jotta kalliimmilta ja raskaammilta vaikutuksilta vältytään.
Annetaan järjestöille aito sopeuttamisrauha. Aikataulun on oltava kohtuullinen ja järjestöille on annettava vapaus kohdentaa rahoituksensa itse haittojen minimoimiseksi.
Käynnistetään perusteellinen keskustelu siitä, mikä on järjestöjen rooli ja tehtävä Suomen kokonaisturvallisuuden ylläpitämisessä. Millaisena voimavarana Suomi haluaa kansalaisyhteiskunnan nähdä tulevaisuudessa?