Maaliskuussa kirjoitin siitä, ettei lapsen syntymä aiheuttanutkaan sellaista tunnemyrskyä, millaisesta usein kuulee puhuttavan. Sittemmin tunnemyrskyä on kyllä riittänyt. En esimerkiksi tiedä mikä sana paremmin kuvaisi tunnetta, joka minulla on silloin, kun vauva aamulla ensimmäistä kertaa minut nähdessään alkaa huutaa innosta eikä ole pysyä pöksyissään. Toisenlainen tunnemyrsky seuraa, kun aina nähdessäni itkevän lapsen näen oman lapseni hänen paikallaan. Tai kun vauva nukahtaa lastenvaunujen koppaan, joka näyttää sisäpuolelta ihan ruumisarkulta. Ehkä tunteidenhallinta ei näillä kohden sentään aivan petä, mutta vaikeammaksi se muuttuu, kun Facebook-virrassa tulee vastaan kuvia hukkuneista pakolaislapsista.
Syyrian kahdestakymmenestämiljoonasta asukkaasta yli puolet on joutunut jättämään kotinsa sodan vuoksi. Kahdeksan miljoonaa pakolaista on edelleen Syyrian sisällä. Yhteensä neljä miljoonaa pakolaista on naapurimaissa, enimmäkseen Turkissa, Libanonissa ja Jordaniassa. Eurooppaan Syyrian pakolaisista on päässyt alle kaksi prosenttia, noin 250 000 ihmistä. ISISin viimeaikaiset voitot tietävät sitä, että pakolaisia tulee lisää. Tilanne Syyriassa on niin paha, että pakolaisten auttaminen kotimaassaan ei voi olla ainakaan ainoa strategia. Eurooppa puhuu pakolaisongelmasta ja tekee kaikkensa, että Syyrian köyhät naapurit hoitaisivat suurimman vastuun jatkossakin.
Olen usein miettinyt, kun olen nähnyt kuvia mellakkapoliisien keskellä itkevistä pakolaisperheistä, miltä itsestäni tuntuisi siinä tilanteessa. Kotimaa on ollut pakko jättää jos haluaa säilyä hengissä. On ollut pakko matkustaa henkensä kaupalla, jotta olisi edes pieni mahdollisuus jatkaa elämää. Ja kun saapuisin perille, siellä ilmoitettaisiin hyvin aggressiivisesti, etten ole toivottu. Vastaanottokeskuksen lipputankoon vedettäisiin hakaristilippu. Hallituspuolueen kansanedustaja toivoisi voitokasta taistelua monikulttuurisuutta vastaan. Tuntuisiko Seinäjoen viime maaliskuussa tekemä päätös olla ottamatta pakolaisia vastaan yhtä häpeälliseltä kuin se tuntuu minusta nyt, vai tuntuisiko se siltä, että siinä on vain jälleen yksi paikka joka ei välitä siitä elänkö vai kuolenko? Miten selittäisin sen lapselleni?
Tero Hannula
Kirjoittamisen ja suomen kielen opintolinjan vastaava opettaja
Etelä-Pohjanmaan opisto