Olin 25 vuotta sitten Gazan kaupungissa, opintoihini liittyvässä työharjoittelussa, surullisen kuuluisassa Al Shifan sairaalassa. Silloin palestiinalaishallinnossa toimi PLO:n Jasser Arafat joukkoineen. Israelin ja palestiinaisten välillä oli käyty juuri viimeinen erä ns. Oslon rauhanneuvotteluja, jotka kaatuivat Arafatin kieltäytymiseen mittavasta kädenojennuksesta Israelin puolelta.
Kerroin uusille ystävilleni ja työtovereilleni Gazassa toivovani heille rauhaa. Hämmästyksekseni sainkin osakseni huvittuneita ilmeitä ja ymmärtämättömiä katseita ja kommentteja: Ei, emme me halua rauhaa vihollisen kanssa.
Rauha ei siis ollutkaan heidän päämääränsä.
Kerroin vastineeksi historian lyhyen oppimäärään Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta ja rauhasta.
Lopullinen niitti rauhansopimukselle oli intifada eli palestiinalaisten kansannousu, jota olin todistamassa paikan päällä. Samalla terroristijärjestö Hamas, joka silloin vielä tuntui herättävän kyseenalaisia mielipiteitä gazalaisissa, alkoi nostaa yhä enemmän päätään. Hamas valittiin vaaleilla hallitsemaan Gazaa, sittemmin vaaleja ei ole pidettykään.
Länsimaiden avokätisellä avustuksella Gazan väestö on aivopesty vihaamaan elämää. Koulukirjoissa ihannoidaan marttyyriutta ja vääristetään historiaa. Lapset koulutetaan tappamaan ja iloitsemaan vääräuskoisen kärsimyksestä.
Rahalla, jolla Gazasta olisi tehty paratiisi, on saatu aikaan terroristipesäke tunneliverkkoineen, jossa koulut, sairaalat, päiväkodit ym. on valjastettu väkivallan käyttöön ja Israelin tuhoamiseen. Tästä kaikesta 7. lokakuuta 2023 on järkyttävä esimerkki.
Nyt YK ja EU ovat ikään kuin pesemässä käsiään mahdollistamastaan katastrofista, tunnustamalla Palestiinan valtion. Mitä tällä saadaan aikaan? Valitettavasti ei ainakaan rauhaa.
Maarit Purra
Seinäjoki