Suurin osa suomalaisista viettää kesälomaansa heinäkuussa. Kun vakiväki kerää voimia, työn tekoa pääsevät kokeilemaan nuoret.
Suomen työllisyysaste on nyt ennätyksellisen korkea. Töitä paiskii 73 prosenttia väestöstä. Se on enemmän kuin vuosikymmeniin. Tämä tarkoittaa sitä, että myös kesätyöntekijöitä tarvitaan entistä enemmän.
Kesätyöläisiä tapaa yllättävissäkin paikoissa. Jäätelökioskit, marjamyyntipisteet ja huvipuistot ovat varmoja treffipaikkoja, mutta opiskelurahoja pääsee tienaamaan myös ammateissa, joissa vaaditaan erikoisosaamista. Tänne Epariinkin on palkattu kesätoimittaja.
Työstä palkkana on raha. Tulevaisuuttaan miettiville nuorille tärkeää on myös kokemus. Kesätöissä pääsee tutustumaan eri ammattialoihin ja työtehtäviin. Tämä auttaa hahmottamaan omia kiinnostuksen kohteita ja siten tulevaisuuden suunnitelmia.
Itse tiesin jo lapsena, että haluan toimittajaksi. Ensimmäisen työpaikkani oli paikallislehden konttori. Ajokortti mahdollisti työn kesätoimittajana. Olen kiitollinen, että sain jo opiskeluaikana harjoitella sitä, mitä tulisin tekemään valmistumisen jälkeenkin. Tämän ansiosta työelämään siirtyminen kävi helposti.
Kesätoimittaja-ajoista on mielessä monta muistoa. Asioita tuli opittua kantapään kautta. Joskus asiakkaat pilailivat kustannuksellani, mutta untuvikkona en sitä aina hoksannut. Usein sain vastailla kysymyksiin siitä, miksi paikalle saapui tyttö eikä päätoimittaja. Siihen aikaan monen mielestä oli myös hauska naureskella sille, miten sanomalehtimies voikin olla nainen.
Mukavista asioista muistuttivat pitkään lapsuudenkotini pihassa kasvaneet koivut. Sain kaksi koivun taimea lahjaksi maatalousoppilaitokselle suuntautuvalla juttukeikalla. Kotona istutin kertakäyttömukissa olevat hennot taimet tontin reunoille.
Koivut kasvoivat samaa tahtia osaamiseni kanssa. Ammattiin valmistuttuani ne olivat jo liki joulukuusen mittaisia. Puut vahvistuivat, kukoistivat ja välillä pudottivat lehtensä. Talvisin lumikuorma painoi oksat alas. Koin tämän hyvin symbolisena. Samaan tapaan työvuosiini on kuulunut nousuja, laskuja ja epäonnistumisia. Välillä taas on tullut mainetta ja kunniaakin.
Muutama vuosi sitten vanhempani aloivat varoitella, että koivut olivat omakotialueelle liian isoja, ehkä lahojakin. Turvallisuuden takia niistä pitäisi päästä eroon.
Puiden kaataminen tuntui haikealta. Koivut eivät jaksaneet sinnitellä eläkeikääni. Tässäkö tämä nyt itselläkin oli? Käykö minulle samoin kuin koivulle ja viikatemies roikkuu jo tantun helmassa?
Nyt koivut on pilkottu polttopuiksi. Saan kuulemma lämmittää niillä omaa kotiani. En tiedä haluanko nähdä työvuosieni häviävän tuhkana tuuleen. Toinen vaihtoehto on etsiä vanha leikekirja ja lukea takkatulen lämmössä ensimmäisiä kirjoittamiani lehtijuttuja. Ne ovat niin amatöörimäisia, että ihan hävettää. Välillä onneksi naurattaakin.
Virpi Kupiainen-Ämmälä
toimittaja