Historiantutkimus nostaa menneisyydestä usein esiin nimenomaan asioita, joita nykyaika kauhistelee. Viimeisin kohu on tullut Jari Leskisen uudesta kirjasta, joka käsittelee 1970-luvun pyrkimyksiä suunnata kouluopetusta sosialistisille urille. Niiden monumentti oli niin sanottu Pirkkalan moniste, jolla opetettiin lapsille marxilaisen luokkataistelunäkemyksen mukaista historiaa.
Leskinen osoittaa, että laajojakin suunnitelmia oli. Vasemmistolainen radikalismi oli ajan henki, joka ei koskenut vain kommunisteja, vaan myös monia vasemman laidan sosialidemokraatteja. Monilla voi kuumottaa korvissa aika pahastikin omat kannanotot 1970-luvulta.
Kiistämätön tosiasia on, että moniin iski vauhtisokeus, jota on nyt vaikeaa ymmärtää. Huomiota sai vain ajamalla edellisistä radikaaleista ohi aina kauempaa.
Radikalismi oli kuitenkin ajasta vain yksi puoli. Kylläkin näkyvä, eikä vailla vaikutusvaltaa. Mutta vain yksi, eikä missään nimessä pysyvin.
Kun ajattelee Leskisen tutkimuksen mediahuomiota, tai vaikkapa toista äärilaitaa koskevaa tuoretta tutkimusta ”Suomalaiset fasistit”, ei voi välttyä vaikutelmalta, että jokin mopo on lähtenyt ainakin tutkimusten julkisuuden ja markkinoinnin käsistä.
Julkisuus unohtaa yhä pahemmin sen, mikä oli 1930- ja 1970-luvuille paljon tyypillisempää kuin radikaalit. Sitä olivat ne, jotka turvasivat demokratiaan ja tekivät yhteiskunnan, talouden ja sosiaalipolitiikan pidempiaikaisia linjaratkaisuja – ja jotka edustivat puoluekartalla 80–90 prosenttia äänestäjäkunnasta.
Mielenkiinto tuntuu kuitenkin suuntautuvan aina vain radikaaleihin. Nämä olivat värikkäitä ja dramaattisia, ja jos puhuu fasisteista ja stalinisteista, median huomio on taattu. ”Suomalaisissa fasisteissa” meni nimikkeen hyvin lavean tulkinnan alle runsaasti piirejä, jotka eivät sinne kuulu, ja Leskisen kirjassa hahmottuu niin vaikutusvaltainen radikaali vasemmisto, että se ei varmasti ollut aikanaan omasta mielestään likikään niin laaja ja mahtava.
Historiakuvamme vääristyy, kun kerta kerran jälkeen nostetaan esille vain piirit, jotka saivat todellista vaikutusvaltaa ohimenevästi poikkeusoloissa. Tarvittaisiin eräänlaista ”tylsien historiaa” – sitä, mikä kuvaisi arkea ja niitä piirejä, joiden merkitys oli paljon suurempi kuin radikaaleilla.
Radikaalit saivat mahdollisuutensa vain silloin, kun suuri enemmistö jostain syystä katsoi välttämättömäksi antaa heille hetkellisesti periksi. Sellainen näyttää periaatteen ihmisistä ja nykyisillä moraalikäsityksillä usein ryhdittömyydeltä.
Mutta suomalainen parlamentarismi on monesti tehnyt radikaalit, demokratialle vaaralliset tai muuten vain hankaliksi koetut piirit vaarattomiksi ottamalla ne mukaan päätöksentekoon tai tyydyttämällä osan näiden vaatimuksista muulla tavalla – lyhyesti sanottuna syleilemällä kuoliaiksi.
Niin tehtiin Lapuan liikkeelle, kommunisteille, ympäristöliikkeille ja populisteille. Puoluegallupit tuntuvat viittaavan siihen, että sama resepti toimii taas – kysykää perussuomalaisilta.
1930- ja 1970-lukujen ääriliikkeet on tärkeää tuntea. Mutta ne pitää suhteuttaa aikaansa ja todelliseen painoarvoonsa. Muutoin historiakuvamme yksipuolistuu – ja suorastaan tyhmistyy.
VESA VARES