”Kohtelee kuin luoja kerjäläistä” – tällainen sanonta on jäänyt mieleen lapsuusvuosiltani aikuisten keskusteluista. Se tuli mieleeni nyt kun tuttavapiirissäni on henkilö joutunut sairastumisen johdosta useammaksi kuukaudeksi sairauslomalle ja yhteiskunnan armoille. Hävettää olla suomalainen. Yhteiskuntamme ei ole kuin terveille ja hyväosaisille.
Henkilö on sairastunut ja saanut aluksi useamman lyhyen sairausloman ja tutkimusten jälkeen neljän kuukauden työkyvyttömyystodistuksen. Paperit on toimitettu Kelalle ja jokunen päätöskin tullut. Yllättäen sairausajan päivärahojen maksatus katkaistaan ja perusteluksi on kirjattu, jotta työterveyden tulee toimittaa B-lausunto. Asiakas on asiasta tietämätön ja laskunippu kotona kasvaa. Työterveys ei ole lausuntoa toimittanut, milloin toimittanee, ja siitä hetkestä menee vielä useampi viikko päivärahojen maksatukseen.
Rahattomuuden avuksi Kela suosittelee hakeutumaan toimeentulotukeen. Kovin ihmeelliselle ohjaus tuntuu, kun sosiaaliministeri Sanni Grahn-Laasonen kertoi uudistusten perusteluiksi, jotta toimeentulotuesta saadaan ohjattua sinne kuulumattomat hakijat oikeaan paikkaan.
Olen nyt yli puoli vuotta seurannut tuttavani taistelua taloutensa kelluttamisessa ja pidän todella sadistisena näitä tilanteita, jotka syntyvät henkilölle, jos sairastuu ollessa vuokrafirman palveluksessa ja joutuessaan yli kuukauden sairaslomalle vuokrafirman työterveyshuollon toimenpiteiden armoilla sekä Kelan nokkeluuden ravisteluun. En ihmettele, kun ulosottoon siirtyvien laskujen määrä kasvaa ja luottokelpoisuus turmeltuu.
Mitä enemmän asioiden hoitaminen siirtyy sähköiseen muotoon (ei tavata asiakasta nokatusten), sitä raaempia ratkaisut ovat. Käsittelijän ei tarvitse kohdata asiakkaan henkistä kärsimystä.
Viime vuosina on sosiaalitoimessa tapahtunut muutoksia, joista valtiovalta rintarottingilla kerskuu uudistuksina. Uudistus perinteisesti tulkitaan kehitykseksi, paremmaksi. Tehdyt muutokset ovat, lähes poikkeuksetta, muutoksia huonompaan.
Olen toiminut viranhaltijana toimeentulotoimistossa pahimpaan 1990-luvun laman aikaan. Asiakkaat kohdattiin henkilökohtaisesti ja huomioitiin ihminen, ei pelkästään asiaa.
Ihminen on se tärkein, asia pilkkuineen hoidetaan ihmisen tukemiseksi, auttamiseksi. Avuntarpeessa olevaa ei saa simputtaa, vaikka kuinka oma ego siihen houkuttelisi. Lienevätkö nykyiset asioiden käsittelijät, päätöksen tekijät, enemmän numeronikkareita kuin sosiaalisesti valveutuneita ja todellista elämää tuntevia toimijoita – vai robotteja johdon käden jatkeina.