Kysymys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä, uskonnolliset eheytyshoidot ja sateenkaaritoiminnan mahdollisuudet seurakunnissa ovat olleet kirkollisen keskustelun keskiössä maailmassa, jossa lapsia kuolee päivittäin pommituksissa. Tässä kirjoituksessa kirkollisia kiistakysymyksiä tarkastellaan sielunhoitotyön ja psykoterapian näkökulmasta.
Homoseksuaalisuutta pidettiin suomalaisessa lainsäädännössä, lääketieteessä ja kirkon opetuksessa poikkeavuutena, perversiona aina 1970-luvulle saakka. Rikosoikeudessa homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistui vuonna 1971 ja lääketieteellisestä diagnostiikasta vuonna 1981. Käsitys homoseksuaalisuudesta syntinä tulee edelleen esille fundamentaalisessa uskonnollisuudessa, jota luterilaisessa kirkossa edustavat muun muassa lestadiolaisuus ja Kansanlähetys. Uskonnollisen eheytyshoidon yhteydessä ajatus homoseksuaalisuudesta syntinä ilmenee toiminnan taustalla olevana toimintamotiivina.
Historiallisesta näkökulmasta homoseksuaalisuus oli natsi-Saksassa yhtenä keskitysleirirangaistuksen syynä. Nyky-Venäjällä ja useissa diktatuurimaissa samanlaiset vainotoimet ovat nykypäivää. Venäjän ortodoksikirkko hyväksyy poliittisen vallankäytön vainotoimet.
Ihmisen psykoseksuaalinen identiteetti rakentuu samaistumisesta molempiin vanhempiin tai heidän edustajiinsa. Lapsi punoo syntymästään lähtien voimakkaita aistillisuuden ja rakkauden siteitä molempiin vanhempiisna, edellyttäen, että nämä ovat helliä ja rakastavia lasta kohtaan. Äidin ja isän käsivarsilla vauva saa aavistuksen tulevista ruumiillisista tunteista. Jos näissä vuorovaikutussuhteissa on suuria puutteita ja ristiriitoja, hetero- ja homoseksuaalisuuden luonnolliset ulottuvuudet jäävät integroitumatta lapsen kokemusmaailmassa. Integraation epäonnistumisen seurauksena pidämme nais- ja miesulottuvuuksia itsessämme uhkaavina ja pelottavina. Syntyy voimakas, pelon sävyttämä, halkomisvaatimus psyykkisine oireineen ja epämielekkäinä toimintoina aina vainoamiseen asti.
Psykodynaaminen tutkimus vastustaa päättäväisesti kaikkia yrityksiä erottaa homoseksuaalit omaksi, erityiseksi ryhmäkseen.
Seksuaalisuuden äärimmäisen, tiedostamattoman, yksityisen luonteen vuoksi siihen kohdistuvat poissulkevat, ehdottomat kannanotot ovat epäeettisiä. Jos missä, niin kirkossa, pitäisi lähimmäisenrakkauden nimissä olla edes alitajuinen tieto tästä.
Psykodynaamisesta näkökulmasta perverssi seksuaalisuus uhkaa yhtä paljon homo- kuin heteroseksuaalistakin vuorovaikutusta. Perverssi seksuaalisuus kumpuaa tuhoisista kokemuksista toista osapuolta kontrolloivaksi suhteeksi, jota leimaa nöyryytykseen verrattava tyydytystoisto. Samaistuminen liittyy tällöin väkivaltaisiin, nöyryyttäviin ja piittaamattomiin vanhempiin ilman omaa rakkaudellista tunnepohjaa.
Psykoterapeuttista tietoa hyödyntävä kirkon sielunhoitotyö pitää esillä musta-valkoisesta uskonnollisuudesta täydellisesti eroavaa inhimillisen todellisuuden kohtaamista. Tässä huolenpidon sävyttämässä uskonnollisuudessa, joka perustuu ihmisen vähittäiseen, vaikeaan psyykkiseen integraatiokehitykseen, mahdollistuu vastakohta-asetelmien yhdentyminen. Mustavalkoiselle uskonnollisuudelle ominainen oikeassa olemisen vaatimus vähenee. Toisenlaisiin elämänkokemuksiin ja tunteisiin perustuvat erilaiset uskontulkinnat saavat sijaa. Todetaan, että totuus ei ole kenenkään yksin omistettavissa. Suvaitsevaisuus, epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietäminen mahdollistuvat.
Tällä kaikella on parhaimmillaan myönteinen vaikutus myös uskonnolliseen ja kirkolliseen keskusteluun.
Markku Nieminen
sairaalapastori (el), psykoterapeutti
Vaasa