Kun on kuulas syksyinen ehtoo, emme murehdi mennyttä, emmekä pelkää tulevaa. Emme surisi kuusien huokauksia. Emmekä itkisi mennyttä nuoruutta. Emme itkisi sodissa ja maanjäristyksissä kuolleita siviilejä, lapsia, vanhuksia, perheenäitejä, syntymättömiä lapsia, emmekä haavoittuneita ja kaatuneita sotilaita. Emme itkisi pelastusveneisiin hukkuneita pakolaisia. Emme itkisi kuolleita hirven vasoja, emmekä satojen ilvesten kuolemaa.
Odottelisimme helskyvää kuutamoa ja ruskassa hehkuvaa kylätietä. Siinä kaikki olisi kullankeltaista ja oranssia. Muistelisimme omaa äitiä ja isää, nuorina ja kauniina. Heillä olisi sädekehät pään ympärillä. Kauniita he olivat. Sota oli lyönyt heihin väsymyksen leimansa. Joskus hekin itkivät salaa. Mutta he osasivat rakastaa elämää, niin kuin me kaikki.
Rakastamme pimeneviä kynttiläiltoja ja palavaa takkatulta. Rakastamme vielä kesäisiä kauniita muistoja lähellä kulkevista lapsista. Rakastamme heitä, jotka pysyvät lähellämme ja antavat tukensa. Rakastamme merta, joka myrskyää
Rakastamme kaipaustakin, josta on tullut ystävämme. Se on uskollinen kuin oma koira. Se pysyy vaiti, kun käsketään. Se kiepsahtaa kainaloon kuin ohikiitävä onnenhetki.
Katsomme aamuisin auringon nousua kohti. Katsomme kotipihan hopeapajuja. Tuo pienempi, viluinen paju keskellä peltoa on rakkain aarteemme. Sen ympärille usvan airuet aamuisin kietoutuvat.
Olemme onnellisia lähimetsikön humisevasta kohinasta. Se pelastaa päivän, jota edelsi sydänyö. Yöllä näimme unta, joka toi mukanaan onnemme kehrät.
Kirkas syksyinen päivä on edessämme ja me saamme nauttia sen tuomista kultaisista hetkistä. Ei meiltä nyt mitään puutu.
Katriina Risku-Vartiainen
Vantaa