Olin pitkään ajatellut kirjan kirjoittamista. Kipinä syntyi Helsingin Kirjamessuilla vuonna 2022. Kun lähdimme sieltä kotimatkalle, kysyin mieheltäni, mitä hän tuumaisi, jos kirjoittaisin kirjan.
Mistä sitten kirjoitat? hän kysyi.
Ehdotin, että voisin kirjoittaa vaikkapa johtamisesta, tai miksei jostakin terveyteen tai hyvinvointiin liittyvästä teemasta.
Kirjoita itsestäsi, hän ehdotti. "Sinulla on hyvä stoori."
Kun pohdiskelin asiaa ja mietin, mitä elämässäni oli tapahtunut, jouduin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pysähtymään.
Tuo pysähdys sai minut vakuuttuneeksi siitä, että halusin kertoa oman tarinani. Siitä, miten vartuin pienessä ruotsinkielisessä Uudenkaarlepyyn kaupungissa ja päädyin kaksikielisen Vamian rehtoriksi.
Matkan varrelle mahtuu elettyä elämää, ja minun kohdallani se on ollut vaiherikasta.
Viimeisten neljän vuoden aikana olen muistellut ja kirjoittanut. Välillä olen kirjoittanut tietokoneella, ja joskus olen raapustanut ajatuksen jopa lautasliinalle, kun jokin tärkeä seikka on muistunut mieleeni.
Lapsuus, nuoruus ja ensimmäiset työvuoteni sairaanhoitajana TYKS:n lasten teho-osastolla sekä vuodet sosiaalityöntekijänä Ristinummen sosiaalitoimistossa Vaasassa muistuvat yllättävän hyvin mieleen.
Oli hienoa käydä nämä vuodet läpi ja muistella vanhoja kollegoita. Mieleeni tuli vaikkapa se, miten silloinen korttelipoliisi Markku ”Mape” Mäntymää, jota suuresti arvostin, opetti minulle, miten ongelmanuorten kanssa pärjätään. Sen hän osasi.
Sitten tuli kohta, joka todella pysäytti minut: pikkusiskoni Johannan kuolema. Hänen poismenostaan on kymmenen vuotta.
Kirjoittaessani tajusin, etten ollut koskaan oikein käsitellyt sitä. Olin vain puskenut eteenpäin ja juossut surua pakoon.
Nyt suru oli edessäni, ja jouduin kohtaamaan sen. En päässyt kirjassa eteenpäin ennen kuin olin kertonut niistä vuosista, jolloin hän sairasti. Siitä, miten lensin Vaasan ja Tukholman väliä joka viikonloppu, ja siitä, miten hän lopulta hävisi taistelun syöpää vastaan.
Itkin ja kirjoitin, itkin lisää ja kirjoitin. Pyysin välillä mieheltäni apua: "Kirjoita sinä, niin minä itken.”
Kun sain tämän osion lopulta käsiteltyä, minulle tuli todella tyhjä olo. Tämänkö takia minun täytyi kirjoittaa tämä kirja?
Siskoni jätti kuolemansa jälkeen minulle ja muun muassa lapsilleni kirjeet, joihin hän oli kirjoittanut elämänohjeen.
Kirjeessä hänen elämänohjeensa oli yksiselitteinen: ”Elä, Perkele.” Sillä hän tarkoitti, että minun pitäisi muistaa pysähtyä, elää elämää ja elää nykyhetkessä.
Se ei ole ollut minulle koskaan helppoa, mutta kirja on ollut yksi tapa totella rakkaan siskoni Johannan ohjetta. Kiitos siitä!