”Päivää!” Näen edessäni tutut kasvot vuosien takaa ja myös parit vieraat, uudet kasvot. Olen astunut turvalliselle alueelle. Alueelle, jossa vallitsee hyväksyntä ja hyvä tahto. Kahvi tuoksuu ja sokerikorput odottavat pussissa pöydällä. Ne halvimmat, mutta tässä seurassa se ei haittaa. Yhteishenki on tärkein.
Valitsen paikkani, harmaan nojatuolin ja lukija aloittaa päivän tekstin. Tällä kertaa aiheena on viimeinen ryyppy. Muistanhan minä sen. Käyn asiaa läpi puheenvuoroni aikana. Oli poliiseja, ambulanssia, lasteni kauhistuneet, turhautuneet ja epätoivoiset katseet. Neljän vuoden takaiset tapahtumat palautuvat salamannopeasti eteeni. ”Oliko tämä minun elämääni? Olinko se minä?” kysyn puheenvuoroni aikana. Kukaan ei vastaa. Toisten puheenvuoroja ei kommentoida.
Lapsillani ei ollut tuohon aikaan äitiä. Oli vain ihmisraunio, joka yritti sinnitellä. Sinnitellä työssään, ihmissuhteissaan ja perhe-elämässään. Jokainen päivä oli pelkkää taistelua uskomattoman vahvaa ja viekasta vihollista, kuolemaan johtavaa sairautta, riippuvuutta vastaan. Vihollista, joka kuiskaili korvaan joka päivä: ”Jos vielä tänään valitset minut, huomenna päästään sinut vapaaksi!” Ja joka päivä, piti yhä tiukemmin otteessaan.
Näiden neljän vuoden jälkeisten tapahtumien jälkeen löysin AA:n. Kuuntelin 12 askeleen ohjelmasta ensimmäistä askelta pöydän ääressä tärisevin käsin ja itkin. Miten he voivat kertoa minusta? Mistä he tietävät, että elämäni on juuri tuollaista? Onko joku kertonut tai alustanut tuloani? Ei ollut. Sairaus vain on sama, oli sitten kyseessä nuori tai vanha, mies tai nainen, johtaja tai duunari. Tämän pöydän ääressä istuvat lastenne opettaja, suuren yrityksen omistaja, kampaaja, taksikuski ja lääkäri. Yhdistävä tekijä on tuo armoton ja salakavala sairaus, jota ei voi ymmärtää kuin saman kokenut.
Puheenvuorojen jälkeen jäämme vanhojen kavereiden kanssa hetkeksi juttelemaan. Kuulen järkyttäviä uutisia. AA:n vuokrasopimus Raastuvankadulla on päättymässä. Pala nousee kurkkuun ja kylmä aalto pyyhkäisee kehoni läpi. Mitä? Eihän tämä voi olla totta. Turvapaikkani. Pelastajani. Oman ja perheeni normaalin elämän mahdollistaja.
Vapaaehtoisvoimin toimiva, ihmishenkiä pelastava, inhimilliseltä kärsimykseltä suojaava, toimiva vertaistukiryhmä ajetaan alas. Tämäkö on säästöä?
Omalla kohdallani yhden ryypyn päässä on se, otetaanko lapseni huostaan, valuuko hukkaan 18 vuoden kestänyt yhteiskunnan maksama koulutukseni, valahdanko palkansaajasta ja veronmaksajasta tukiensaajaksi ja lenkkeilenkö päivittäin pari tuntia vai joudunko vakavaan ja kalliiseen sairauskierteeseen. AA:n vertaistuki ja kaksitoista askelta ovat nyt neljä vuotta mahdollistaneet sen, että olen saanut elää ihmisarvoista, tervettä ja yhteiskunnalle edullista elämää.
Alkoholismi on pysyvä sairaus, joka vaatii säännöllistä hoitoa. Hoito on onneksi kuitenkin vapaaehtoiseen kolehtiin perustuvaa vertaistukea, ei kallista ja hyödytöntä. Tärkeää kuitenkin on, että hoitoa on säännöllisesti ja ryhmässä, johon tunnet kuuluvasi. Jokainen meistä antaa ja vie yhtä paljon. Jokainen saa kaataa ilonsa ja huolensa yhteiseen säkkiin ja palkkioksi saa raittiin päivän.
Raitis päivä ei ole meille itsestäänselvyys. Monen vuoden raittiuden romuttuminen on vain yhden ryypyn päässä.
Raittius AA:n avulla on iloinen asia, ei hampaat irvessä taistelua viinanhimoa vastaan. Yhteiskunnalle, kaupungille ja lastemme tulevaisuudelle on äärimmäisen tärkeää, että Raastuvankadun AA-ryhmä saa uudet toimivat tilat. Tilojen ei tarvitse olla viimeisen päälle hienot ja kiiltää uutuuttaan. Ei, tarvitsemme vain toisen alkoholistin viereemme, koska syvään kuoppaan pudottuamme ainoastaan toinen, raitis alkoholisti tietää kuinka mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta kavutaan ylös.