Hiljan vietettiin kansainvälistä äidinkielen päivää, vähän myöhemmin nostettiin lippu salkoon Kalevalan- ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi.
Silmäni ja mieleni lepäävät, kun katselen ikkunasta ulos. Maisema on peittynyt lumeen. Ikkunan alla rusakon jäljet. Fasaanirouva on käynyt kylpemässä seinustan suojassa olevan kalliokielopenkin mullassa. Aamuhämärästä lennähtää mustarastas ja istahtaa orrekseen valitsemalleen terassin pöydän tukipuulle. Kevään tullen tämä kiehtova lintu virittää jälleen huilunsa heleään sointiin.
Kun hetken kuluttua avaan radion, mieli ei enää lepää. Menossa on haastattelu, jossa jo kauan ”välimerkkinä” toimineen ”niinkun” rinnalla vilahtelevat uudemmat vaihtoehdot ”tavallaan” ja ”tota”. Erään alan taitajaa haastateltava ei luonnehdi erinomaiseksi vaan ”huipuksi”. Muistissani vilahtaa näky ulkomailta; vuoren huippu kaukana udun saartamana... Jokin taas kuuluu olevan ”mielettömän kiva”. Vai sanooko hän sittenkin ”järjettömän mukava” tai ”sairaan hauska”? On vaikea keskittyä kuuntelemaan?
Suomen kieli on tuhansia vuosia vanha, ja Mikael Agricolan luoma kirjakielen perustakin peräisin jo 1500-luvulta. Kieli muuttuu, on aina muuttunut, mutta tuskin yhtä vimmaisesti kuin nyt on ennen kielen luonnollisia muotoja ja tarkoitusta riepoteltu. Meidät on jo niin hyvin aivopesty, että tiedämme kyllä, mitä tarkoittaa ”jäätävän upea” ja ”hirmun herkkä”, mutta iloa siitä tietämisestä ei ole.
Kun on suurimman osan elämästään työskennellyt suomen kielen parissa, ei enää tiedä, missä on näinä aikoina ja ”mitä tapahtuu todella”! Suomen kieli on henkitoreissaan englanninkielisten lainasanojen ja sanontojen (anglismien) ja kaikkialle vyöryvän digitalisaation (sosiaalisine medioineen) kurimuksessa. Kun lukee vuosikymmenten takaista kaunokirjallisuutta, muutosta kielessä ei juuri huomaa, mutta melkein kaikki muu sitten onkin muuttunut. Ehkä eniten maalaismiljöö, Suomen EU:iin liittymisen myötä. Lapsuuteni pientilat ja niiden esineistö on enää vain muisto, kohta ei sitäkään.
Pakenen valveuneen, niin kuin muutenkin usein: Otan navetan nurkasta rouhekopan ja kärpäshaavin ja ryhdyn keräämään kielen rikkaruohoja. Haaviin sujahtavat jo aikaisemmin mainitsemieni lisäksi: ”juurikin”, ”ihan täydellinen”, ”aivan huikea”, ”hirveän hieno”, ”hirvittävän mukava”, ”panostaa” (ei ole tekemistä räjäyttämisen kanssa), ”on päivän selvää” (jankutusten ykkönen), ”pitää muistaa”, ”majattelen”, ”ei kahta sanaa”, ”pitkässä juoksussa”, ”isossa kuvassa”, ”ottaa aikaa” , ”pitää istua sen asian päälle”…
Tuossa menossa rouhekopan reunat rispaantuivat ja haaviin tuli reikiä. Palautan molemmat navettaan. Ai, mitäkö ovat rouhekoppa ja kärpäshaavi? Rouhekopalla kannettiin aikoinaan rehuja muun muassa lehmien syötäväksi, ja kärpäshaavia käytettiin, kun ei vielä ollut Raidia. Selkäni taakse sementtilattialle rapsahtavat kopan kukkurasta sanat ”ääri”, ”matka” ja ”haaste”.
Noilla sanoilla on uusi merkitys: Ne ovat myös tavallaan-sanan ohella korvamatoja pahimmasta päästä. Ääri on nykyään missä sattuu mutta ei luona tai lähellä. Jonkun olen kuullut menevän jopa ”itsensä äärelle”. Matkaa ei enää tehdä vain paikasta toiseen, vaan nykyisin sillä yhä useammin kuvataan jotain yhteistä tapahtumaa tai ajanjakson kestoa. Haaste taas (eniten käytettynä) ei ole kutsu käräjäoikeuteen vaan vaikea tai hankala tehtävä.
Ymmärrän, että kiireiset poliitikot ja eri alojen asiantuntijat, joiden suun eteen yhtäkkiä työnnetään mikrofoni ja vaaditaan vastauksia, eivät aina ehdi ajatella, mitä ”välimerkkejä” ja ”rikkaruohoja” päästävät suustaan. ”Tavallaan” yhtenään toistettuna vaikuttaa siltä kuin puhuja pyrkisi varjelemaan itseään joutumasta vastuuseen, jos sanoo suoraan ja täsmällisesti niin kuin asia on. ”Tavallaan” sen ymmärtää, kun sanoipa melkein mistä ja mitä tahansa, edessä saattaa olla paitsi joutuminen ainakin henkisesti ”lynkatuksi”, myös oikeuskäsittelyyn!
Vielä pari sanaa vaatii huomiota. Joissain uutisissa näytettiin jakso kevyen musiikin konserttia. Esiintymislava oli iso ja yleisöä tuhatmäärin. Päätettyään laulunsa tähti syöksähti lavan reunalle, levitti käsivartensa syleilyasentoon ja huusi ”rakkaat ihanat”! En pysty kuvittelemaan, mitä hänen mielessään liikkui, ja mitä ajattelivat hänen edessään seisoneet ihmiset.
No, ihana on ihana, ja saa olla. Se on kevyt ja suloinen, kuin siivet levällään liihotteleva perhonen. Mutta kaikkein tärkein ja painavin sana on ”rakas”! Ja sitä taidetaan nykyään eniten ryöstöviljellä. Se tuntuu sopivan surutta käytettäväksi milloin ja missä tahansa maan ja taivaan välillä niin, että tällä menolla se nääntyy ja siitä tulee yhtä ”väritön ja mauton” kuin mikä tahansa arkinen ilmaisu. Millä silloin syvimmät tunteet toiselle ilmaistaan? On paljon ihmisiä, jotka eivät ole kertaakaan elämässään kuulleet tuota sanaa omakohtaisesti. Miltä heistä tuntuu, kun rakasta huudellaan huolettomasti ja useimmiten vailla todellista tunnetta. Jätetään se sana, oikeassa merkityksessään, vielä tulevillekin sukupolville!