On tämä niin juhulallista aikaa , ku alavarihinsa saa olla vetämäs lippua tankohon. Vappuki oli ja meni ja ilimakki suosii niin jottei nuo pattahien lakittajat tainnu saara hinkuyskää. Kylloli köppäästä ku ei tipan liurua vaputtanu.
Ku muistaa kuinka valtava juhula vappu oli mukulana. Silloon sai nimittään panna ens kertaa kukkaasen kretonkitantun ylönsä ja mennä palijahin jaloon juoksentelohon pihalle. Itte tehtihin kreppipaerista vappuviuhkat ja taottujen lehemänkellojen kas kailotettihin pitkin kyliä ja siihen riemuhun osallistuu koko kylän kakarat.
Velijeni kysyy äireeltä jotta saako mun mennä jaloota päin pihalle, se kyllä tarkootti jotta kengätä päin. Minen muista jotta olis ikänä ollu kylymä – vuoret taitaa kullata muistot, mutta ne variksensaappahat mä kyllä muistan. Sääret oli ku santapaperia.
Isoompana muistan vappupäivän niin kaamialta ku silloon nostettihin aina pernansiemen. Piti istua kylymäs, pimiäs kellaris koko päivän, nottoikeen kuurahan veti. Minen ymmärrä mikä taili isällä oli ku ne piti nostaa justihin vappuna. Mutta niin oli taloos aina tehty ja niin meillä teherähän! Soli koko kyläs tapana.
Minoon niin orottanu , jotta nuo teekkarit laajentaas vähä reviiriänsä, ku Manta ja muukki pattahat saa lakkinsa, ne voiis joskus eksyä Alavarinaukialle ja lakittaa munki. Ku Luovan Ns:n yliopistos ei saanu valakoosta lakkia eikä opetettu kieliä. Olis niin prökkevää kävellä pihalla valakoonen lätsä pääs.
Kukkakauppiahat on sitte puskenu töitä yötä myöre, jotta kaikki koorkukset on saatu asiakkahille. Son kova rumpa tämä äitienpäivä. Mä puhun kokemuksesta ku mun ensimmäänen työpaikkani oli kukkakaupas.
Minoon aina äitienpäivänä tosi pahalla päällä. son sellaanen päivä ku tunnen itteni seittemännen luokan sansalaaseksi. Siihen äitiytehen ku ei valamista mikää koulu , roolihin vain hypätähän kylymiltänsä. Ja harva meistä voii paukutella henkseliäsnsä, jotta näin loistavasti moon onnistunu. Varsinki silloon ku kakarat on murrosiäs äitee on sakista tyhymin joka ei ymmärrä mistää mitää.
Oma äitee on useenki esimerkkinä ja se ku osas kaiken niin hyvin ja kätevästi, se hallitti homman tuvas ja navetas, sen jäläkiä ei kukaa paikkaa eikä sen kilisuja tee.Mä tairan olla kohtalon suosikki ku sain pitää äiteeni 75-vanhaksi asti. Muistan niin hyvältä ku menin kotia ja äitee istuu ja oikoo kaatiansa ja mä kävelin sylihin.
Ajattelin pyhänä kuinka ihanaa olis ku se istuus vastapäätä kaffetpöyräs ja nauretaas niinku ennenki (välihin tuli kaffet nenästä ja suusta) ja yöllä kaharen aikana vielä hihitettihin sängys, ku muisteltihin kaikkia kakaranaikuusia kotkotuksia ja pölläälyjä.
Nyt ei oo enää syliä eikä halaavia käsiä, mutta niitä muistoja ei kukaa voi ottaa multa pois. Ne valaasoo vanhan ihimisen arijen ja kirkastaa monta harmaata päivää.
Eikä äitejä voi kukaa ottaa multa pois, koska son täälä syrämmes ikuusesti.
Aino Mäki-Kaukola
Kirjoittaja on E-P:n Murreseura Krannien hallituksen jäsen.