Suomessa on jo pitkään puhuttu pienituloisten vaikeasta tilanteesta ja suurituloisten verotuksesta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se joukko, joka käytännössä kannattelee suurta osaa hyvinvointivaltion rakenteista, eli keskituloiset.
Keskituloiset maksavat veroista ehdottomasti suurimman osuuden, käyttävät palveluja maltillisesti ja pitävät talouden pyörää pyörimässä arjen kulutuksella. Silti juuri he ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa arki tuntuu vuosi vuodelta kalliimmalta ja vastuu yhteiskunnan menoista painaa entistä raskaammin.
Keskituloiselle suomalaiselle veroprosentti on pohjoismaisittain korkea, mutta vastineeksi saadut palvelut eivät enää tunnu kattavan sitä, mitä hyvinvointiyhteiskunta on perinteisesti tarkoittanut.
Kun terveysasemalle ei pääse, päivähoidon ryhmäkoot kasvavat ja koulutuksen resurssit vähenevät, syntyy ristiriita, maksetaan koko paketista, mutta saadaan käyttöön yhä suppeampi ja heikompi tarjonta. Loput kustannuksista paikataan yksityisillä palveluilla ja taas kohteena on sama keskituloinen, joka maksaa kahteen kertaan palvelustaan.
Tilannetta pahentaa se, että keskituloisen ostovoima ei ole pysynyt kasvavien menojen perässä. Asumiskustannukset, ruoka, energia ja liikkuminen syövät palkasta yhä suuremman siivun. Perheen perustaminen, remontit ja lomamatkat ovat muuttuneet harkinnanvaraisiksi luksuksiksi, vaikka kyse on ihmisistä, joiden pitäisi pystyä työllään elämään taloudellisesti turvallista, kohtuullista arkea.
Keskituloisten aseman vahvistaminen ei ole pelkkää tulonsiirtopolitiikkaa, se on sijoitus Suomen tulevaisuuteen. Kun selkäranka alkaa taipua, koko rakenne tutisee. Tarvitaan kevyempi verokiila työn tekemiseen, erityisesti niille, joiden tulot ovat 30 000–60 000 euron välillä.
Keskusta kohdistaisi omassa vaihtoehtobudjetissaan verotuksen keventämisen kokonaisuudessaan keskituloisille, jolloin vaikutus olisi 500 eurosta 1 000 euroon vuodessa. Samalla olisi huolehdittava siitä, että yhteiskunnan tarjoamat palvelut ovat aidosti toimivia, jotta keskituloisten kaksinkertainen maksuvelvollisuus vähenee.
Keskituloisten turhautuminen ei ole mielipidekysymys, vaan taloudellinen tosiasia. Jos poliittiset päättäjät eivät nyt tartu tilanteeseen, työssäkäyvien veronmaksajien usko järjestelmään murenee. Hyvinvointivaltion idea ei voi olla se, että juuri he, jotka sitä rahoittavat, kokevat jäävänsä eniten väliinputoajiksi.
Suomen tulevaisuus rakentuu heidän varaansa, jotka tekevät työnsä, maksavat laskunsa ja uskovat, että yhteiseen pottiin sijoittaminen kannattaa. Siksi keskituloisten aseman parantaminen ei ole ainoastaan vain oikeudenmukaista, vaan se on välttämätöntä. Kun keskiluokalla menee hyvin, menee Suomella hyvin.