Olen huomannut, että minne tahansa menen tai en mene, teen tai en tee, joku tai minä itse tuotan itselleni syyllisyyden tunteen. Yrittäessäni olla paras mahdollinen työntekijä, kärsii usein perhe-elämä. Jos taas saan kodin ja työn jollain tapaa tasapainoon, en puolestani näe ystäviäni juuri koskaan. Elämä perheen, työnantajan, kavereiden ja harrastusten keskellä ei ole aina ihan stressitöntä.
Usein tuntuu siltä, ettei aikani ja energiani riitä kaikkeen mitä haluan tehdä.
Seuratessani muutamien ihmisten some-päivityksiä huomaan, etten ole asian kanssa yksin. Nykymaailmassa pitää revetä joka suuntaan. Pitää olla supervanhempi, Vuoden Työntekijä ja mielellään jonkun järjestön hyväntekijä. Pitää olla yhteiskunnallisista asioista perillä, atleettinen, omasta ulkonäöstään huolehtiva, lapsi- ja eläinrakas ihmisaihio, joka syö superfoodia ja halaa iltapalaksi puunrunkoja metsissä. Ulospäin siis pitää näyttää hyvältä, vaikka oikeasti saatetaan voida huonosti.
Luomme aivan liikaa itsellemme paineita yrittämällä vastata ihmisten odotuksiin.
Olen esimerkiksi ihmetellyt vaimoni tapaa reagoida tuleviin kahvivieraisiin. Ensin kannetaan niska vääränä värkkejä kaupasta, jonka jälkeen keittiöön ei pariin tuntiin ole asiaa miehillä eikä lapsilla. Kakkua ja torttua on jos jonkinlaista ja kaikki ovat sokerittomia, rasvattomia, vehnättömiä, E-koodittomia, luomuja ja niin edelleen. Tämän jälkeiseen keittiön puhdistukseenkin panostetaan niin, että se näyttää lähes leikkaussalilta. Vieraat kun sitten ihastelevat tarjoiluja, vaimo on ihan että ”ei tässä mitään vaivaa, ihan tuossa äkkiä vaan leipaisin jotain”. Yeah right.
Toinen esimerkki tulee myös tosielämästä. Olimme kerran ravintolassa muutaman työkaverin kanssa syömässä. Naiskollega puhui koko matkan ravintolan huippupihvistä. Lopulta hän otti silti salaattiannoksen. Syynä oli, ettei kehdannut syödä seurassamme pihviannosta. Mielestäni tämä kertoo ajatusmaailmamme olevan pikkasen vinksallaan. Ruokavalinta siis johtui tilanteen ja yhteisön tuomasta paineesta, ei omasta halusta.
Itse en paljoa reagoi ulkoa tulevaan paineeseen. Perhe, työ ja ystävät ovat ne joita mietin. En suinkaan sitä, mitä joku ajattelee minusta. Ehkei sitä kolumnejakaan kirjoittaisi omalla pärställä, jos ei painetta ulkoa kestä. Olemme vaimon kanssa opetelleet molemmat stressaamaan vähemmän niin sanotusti turhista asioista ja päästämään itsemme vähän helpommalla. Kahvivieraatkin saavat tämän tästä valmiskakkua. Kaikessahan on loppujen lopuksi vain kysymys priorisoinnista.
Mielestäni on aina ollut mukavampi hypätä uusiin juttuihin mukaan kuin jäädä niiden ulkopuolelle. Jokainen ovi, jonka olen elämässäni avannut, ovat useimmiten tuoneet paljon haasteita sekä noloja ja vaikeita tilanteita, mutta lopulta ne ovat tuottaneet minulle paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Suosittelen kaikille kokeilemaan jotain uutta, vaikka se aluksi jännittää.
Itse en voi kiistää sitä tosiasiaa, että yhtä paljon kuin elämäntapani repii minua eri suuntiin se tuottaa minulle myös mielihyvää. Ehkä kiireiseen ja aktiiviseen elämäntapaan jää koukkuun. Joskus vaikeinta on vain olla tekemättä ja suunnittelematta mitään. Olla läsnä. Hyvää kesää!
MIKKO VUOTO