Lapsuuden kesistä tulevat mieleen makeat aho- eli metsämansikat. Ensimmäiset niistä saa pujotella heinään jo juhannuksen tienoilla, vaikka pääsato osuukin heinäkuulle. Lämpimässä kallionkolossa kypsynyt maukas herkku on niin aromikas ja tuoksuva, että pienikin määrä sitä vaikka mansikkakiisselissä tai hillossa lisää ihanasti makua.
Oikeastaan kannattaisi varmistaa itselleen se oma ahomansikkapaikka. Pienellä hoidolla mansikoita tulee myös enemmän ja ne ovat isompia. Koti- tai mökkipihassa voi olla rinnekohta, jossa ei nurmikko oikein viihdy, vaan paahtuu heinäkuussa kuivaksi. Sitä ei kannata murehtia ja miettiä mullan ja kastelun lisäystä. Asia voikin ratketa toisin, sillä kyseessä on todennäköisesti luontainen paahteisen ahon paikka, jossa taas viihtyvät siihen soveltuvat luonnonkasvit. Näistä kotimaisista lajeista moni, kuten ahomansikka, on lisäksi taantunut sen luontaisten kasvupaikkojen kadottua ja siksi se kaipaa auttavaa kättä. Näiden ahokasvien suosimisesta hyötyvät myös niillä viihtyvät hyönteiset ja perhoset.
Ahomansikkaa on helppo levittää rönsyistä ja siirtää taimista. Suomessa ahomansikka oli jopa merkittävä talousmarja vielä 1900-luvun vaihteessa. Sitä myytiin toreilla ja teiden varsilla roveittain, sillä puutarhamansikan viljely ei ollut kovinkaan laajaa, eikä hyviä kaupallisia lajikkeita vielä edes oikeastaan ollut.
Kaskeamisen seurauksena metsämansikalle syntyi verrattomia kasvupaikkoja. Perinteiset, karjan laiduntamisen ylläpitämät kasviyhteisöt ovat liki hävinneet, joten ahomansikalle on entisaikoja niukemmin soveliaita kasvupaikkoja tarjolla.
Uusia kukkia ja mansikoita voi tulla loppukesään asti. Vanhan sanonnan "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" arvellaan viittaavan nimenomaan kaskeamalla valloitettuun omaan maapalstaan. Kotipihan ahorinteen kasveja ovat myös kissankello, siankärsämö, syysmaitiainen ja ahdekaunokki sekä tietysti kissankäpälä ja ketoneilikka, jotka ovat kovasti niukentuneet.
Suomen uhanalaisista perhosista on puolet paahdeympäristöistä riippuvaisia.
JOHANNA HEIKKILÄ
