Viestit lapsuuden ystävien kuolemista toivat mieleeni runoilija John Donnen syvällisen ajatelman ”Yksikään ihminen ei ole saari”. Sen mukaan jokainen ihminen on pala mannerta, osa kokonaisuutta. Näin jokaisen kuolema vähentää minua, sillä sisällyn ihmiskuntaan. Donne päättää: ”Älä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle.”
Ajan kuluessa kellot soivat yhä tiheämmin. Ystävyys on elämän rikkauksia. Lapsena niitä pitää sattuman tuomina selvyyksinä, eikä ymmärrä vaalia niitä.
Koulussa annetaan alkeellista seksivalistusta, mutta ei opeteta ystävyyden syntymisen edellytyksiä ja vaatimuksia.
Jaska ja minä olimme kuin Väinö Riikkilän poikakirjan Pertsa ja Kilu. Seikkailimme ja puuhailimme yhdessä. Pohdiskelimme tulevaisuutta ja elämän arvoituksellista olemusta, tervehenkisesti myös tyttöjen mysteeriä. Kaikki oli edessä. Elämä tuntui kaikkien mahdollisuuksien tarjottimelta.
Yhtenä kesänä Jaskaa ei näkynyt. Arvelin syyksi perheiden lomia. Koulun alkaessa istuin luokassa poikittain tuolillani nähdäkseni ovesta tulijat. Sitten tuli opettaja, joka sulki oven perässään.
Jaska ei tullut. Hän katosi. Ystävyyden päättyminen riipaisi, kuin kuoleman lopullisuus. Tajusin ja tunsin suuren menetyksen.
Elämä on tie täynnä tienristeyksiä. Valinnat vievät eri suuntiin ja ystäviä jää matkan varrelle luonnollisesti, mutta valitettavasti. Tuota tietä vaeltaessa joutuu kohtaamaan uusia ihmisiä, jotka todella opettavat antamaan arvoa harvinaiselle aidolle ystävyydelle.
Hyvin kasvatettu lapsi oppii kantapään kautta raadollisen totuuden: Ihminen on ihmiselle susi. Rotta olisi osuvampi vertaus. Nämäkin kohtaamiset tappavat ihmistä hiukan.
On siis välttämätöntä asennoitua varautuen panssaroitumalla kanssakäymisessä vieraiden kanssa. Lapsenomainen luottamus on korvattava ihmissuhdetaitojen realismilla. Hyväuskoisuus muuttuu etäännyttäväksi kriittisyydeksi.
Elämä, media ja historia opettavat kovan totuuden ihmisestä. Katuvilinässä makaava ohitetaan välittämättä. Laupias samarialainen löytyy vain Raamatusta. Media uutisoi päivittäin: Ristiinnaulittu orava, rääkätty pikkulintu, jalkapallona käytetty siili, puukotukset, hakkaamiset, potkimiset, panettelut. Rottaluonteet rääkkäävät viattomia, herkkiä vetäytyjiä nautinnolla. Apuun ei mennä. Yleismaailmallinen me too, insesti, katolisen kirkon laaja pedofilia...
John Donne eli 1600-luvulla, eikä ollut tietoinen Stalinista tai Hitleristä, joiden kuolemaa jo aikalaiset rukoilivat. Hekö vähentävät minua kuolemallaan?
Donne oli idealisti. Itse väitän: Jokainen ihminen on saari, enimmäkseen tavoittamaton, itsekeskeinen ja itserakas. Ihmiskunta ei ole manner, vaan saaristo. Epäyhtenäinen ja itsetuhoinen. Kun kellot soivat, iloitsen, että kuulen niiden soivan. Ne eivät aina soi minulle.
Matti Hurme
Vaasa