Vaasa-lehden lukija Marja-Riitta Lehtiniemi Korkealtamäeltä soitti eräänä päivänä lehtemme toimitukseen.
Hän oli ruvennut siivoamaan, ja yhdestä kellarikomerosta tuli esiin vanha ilmaisjakelulehtien ja mainosten jakelulaukku.
Tukevasta, vihreästä kankaasta valmistettu laukku on kaksiosainen. Se on tarkoitettu polkupyörän jopparille niin, että kummallakin puolella takapyörää roikkuu tilava kassi.
Toisessa laukussa on Vaasa-lehden edeltäjän, Vaasan Ikkunan logo, toisessa Vaasan Vasaman. Ilman logojakin Lehtiniemi muisti hyvin, mikä laukku on ja miksi se on hänellä.
Raha ei kasva puussa
Lehtiniemi oli 12-vuotiaan pojan yksinhuoltaja 1980–90-luvun vaihteessa. Hän halusi opettaa pojalle, että raha ei kasva puussa, vaan sitä saadakseen täytyy tehdä töitä.
– Aloimme yhdessä jakaa lehtiä. Autoin häntä, koska hän oli vasta ala-ikäinen poika. Ensin tuurasimme Vaasan Ikkunan jakajaa yhdellä piirillä Suvilahdessa, mutta sitten meitä pyydettiin ottamaan vakituisesti jaettavaksi se piiri, kun meistä ei ollut tullut yhtään valitusta. Olen aina ollut sitä mieltä, että työt pitää tehdä kunnolla ja justiinsa tarkalleen.
Piirillä oli 400 taloutta, pääasiassa hissittömiä kerrostaloja ja joitakin rivitaloja. Lehtiniemi tykkäsi, että lehdenjakaminen oli hyvää liikuntaa päivätyön vastapainoksi.
Siihen aikaan ilmaisjakelulehtiä ja mainoksia jaettiin muovipusseilla, jotka keikkuivat pyöräntangossa. Pussit tuppasivat repeytymään, kun lasti oli painava.
– Eräänä päivänä 90-luvun puolella soitin Vaasan Ikkunan toimitukseen ja sanoin, että eikö voisi kehittää erityistä kankaasta tehtyä jakelulaukkua.
Idea katsottiin niin hyväksi, että kaikille Vaasan Ikkunan jakajille teetettiin telttakangasta muistuttavasta, tiiviistä kankaasta jopparille pantavat laukut. Niissä oli läppä, jolloin lehdet pysyivät paremmin suojassa sateelta kuin muovipussissa.
Kului 8 vuotta lehteä jakaessa viikoittain, mutta sitten poikaa alkoivat kiinnostaa tytöt enemmän kuin lehdenjakaminen, eikä Lehtiniemikään kauan jaksanut yksin.
Se, joka jatkoi jakamista hänen piirillään, ei koskaan tullut hakemaan jakelulaukkua. Laukku hautautui Lehtiniemen varastoon, kunnes tuli esiin viime viikolla.
Teimme tärskyt. Lehtiniemi tuli näyttämään jakelulaukkua ja lahjoitti sen toimituksellemme. Laukku, joka hänelle ei merkinnyt enää mitään, on arvokas pala kaupunkilehtemme historiaa. Otimme sen mielellämme arkistoomme. Ties vaikka sitä tarvittaisiin joskus johonkin näyttelyyn.
Jälleen kerran tulin ajatelleeksi, miten hienoa on, että on ihmisiä, jotka säilyttävät vanhoja tavaroita ja pitävät niistä huolta, vaikka esineet eivät ole välttämättä heille kovin tärkeitä tai arvokkaita.
Eri lehdissä toistuva vakio-otsikko pitää paikkansa: ”Toisen roska on toisen aarre”.
Tämä koskee myös harrastajavoimin ylläpidettäviä museoita. Esimerkiksi Vaasan auto- ja moottorimuseon sekä Vaasan merimuseon hienoja näyttelyjä ei olisi olemassakaan ilman alan harrastajien ja ”tavallisten ihmisten” lahjoituksia näille museoille.
Kannattaa siis pitää silmät auki, kun tekee kevätsiivousta. Ehkä sinunkin kellaristasi löytyy jollekulle tärkeä aarre?