Pitkän uran eduskunnassa tehnyt seinäjokelainen Markus Aaltonen (sd.) myöntää Suomen suomettuneen ja suomettumisessa tapahtuneen ylilyöntejä, mutta pitää liioitteluna puhetta vaaran vuosista oman uransa aikana.
Suoraan kysymykseen siitä, pelkäsikö hän Neuvostoliittoa, Aaltonen sanoo, että ei pelännyt tai osannut pelätä. Hän tiesi, että presidentti Urho Kekkonen pelkäsi.
– Professorini Tampereella, presidentin kansliapäällikkönäkin toiminut Kauko Sipponen kertoi, että Urho Kekkosella on vankka usko siihen, että Neuvostoliitto voittaa suurvaltojen talouskilpailun. Minun ikäluokastani vain radikaalimpaan vasemmistoon kuuluvat opiskelijat saattoivat uskoa siihen.
Neuvostoliiton voittoon Aaltonen ei voinut uskoa käytyään Venäjällä. Hän sanoo, että Kekkonen oli kovan painostuksen alla ja joutui koville, mutta usko Neuvostoliiton paremmuuteen perustui käsitykseen suunnitelmatalouden etevämmyydestä. Läntisten yhteiskunta-ajattelijoiden joukossa Kekkonen ei ollut aivan yksin.
– Oman aikani opiskelijaliike luotti siihen, että Kekkonen hoitaa asiat. Vaikka taistolaisuutta pelättiin, siitä ei ollut todellista vaaraa, lisää Aaltonen.
Vaikka Suomen kommunistisen puolueen kahtiajaossa Neuvostoliitto oli valinnut suosikikseen itselleen uskollisemman Sinisalon porukan, se ei historiantutkijoidenkaan arvioiden mukaan uskonut kommunistisen vallankaappauksen mahdollisuuteen Suomessa.
– Näytti pikemminkin siltä, että Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomaista rinnakkaineloa, kuten liturgiassa sanottiin, haluttiin pitää näyteikkunana kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän sovusta.
Suomettumista ymmärrettiin maailmalla
Aaltonen sanoo, että ulkomailla vallinnut käsitys Suomesta naapurin painostuksen alla ehkäisi ulkomaisia investointeja ja myös pakolaisten tuloa maahamme. Sinnikkäästi kuitenkin Kekkosen johdolla pyrittiin koko ajan avaamaan tärkeitä suhteita länteen.
– 1970-luvulla tilanne idän suhteissa oli pahimmillaan, silloin Kekkosen valtakin oli muhkeimmillaan. Mutta ei suomettuminen mitään ainutlaatuista suomalaista ole. Suurvallat ovat aina halunneet hallita maailmaa ja pienet joutuneet sopeutumaan.
Aaltonen toteaa, että Suomen tarina on menestystarina ja sille löytyy ylistäjiä Henry Kissingeristä ja George Kennanista lähtien. Suomettumisesta tuli kansainvälisen politiikan tuntijoiden käyttämä termi, jolla ei useinkaan ollut mitään tekemistä Suomen kanssa.
– Mutta se tietysti näytti pahalta, että jotkut merkittävätkin poliitikot pyrkivät Moskovaa mielistelemällä ja toisinajattelijoita leimaamalla saamaan etua ja asemaa kotimaisessa politiikassa. Neuvostoliitto pääsi määräilemään, millaisia hallituksia Suomessa saadaan nimittää, ja jopa pääministereitä valittaessa naapuri halusi sanoa sanansa.
Oliko poliitikkojen lakoamisessa kyse siis opportunismista vai jostain muusta? Aaltonen toteaa, että oli vain harvoja poliitikkoja, jotka asettuivat Kekkosen valtaa vastaan.
– Rafael Paasio oli miltei ainoita puoluejohtajia, joka pani Kekkoselle hanttiin, mutta hänen johtamansa puolue pysyi ulkopoliittisessa paitsiossa. Kalevi Sorsa avasi tien Kekkosen ”hoviin” niin, että taikurikin hämmästyi. Kekkosta alettiin pian sanoa sosialidemokraatiksi.
– Vaikka me ulkopolitiikan valtavirrassa kulkeneet pidimme sellaisia äärioikeistolaisiksi sanottuja kuten Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Victor Procope kiusallisina ja jopa vahingollisina, on näin jälkeenpäin sanottava, että hyvä kun olivat. Lännessä nähtiin, että saa täällä sanoa ilman, että joutuu vankilaan.
Kotiryssät kokosivat mielialoista yhteenvetoja
Aaltonen sanoo, että hän ei kokenut suomettumisen aikaa niin ahdistavana kuin tänään maalaillaan. Ystävyys, yhteistyö ja luottamus olivat taikasanoja, joilla taloudellisen ja kulttuuriyhteistyön taustalla olevaa poliittista kanssakäymistä kuorrutettiin.
– Vaatihan se hyvää viinapäätä, mutta saimmepa jo vuosikymmeniä kestäneen rauhan ajan. Tähän tyyliin me Kekkosen tasavaltaan tulleet nuorisopoliitikot totuimme. Monia Kekkosvallan aikaisia demokratian ja parlamentarismin rakenteita aloimme korjata aika myöhään.
Aaltoselle rankin vaihe henkilökohtaisesti oli puheenjohtajuus ulkoasiainvaliokunnassa.
– Halusin palauttaa eduskunnalle ja sen ulkoasiainvaliokunnalle voimassa olevan valtiosäännön toimivallan. Se toimivalta oli kadotettu Neuvostoliiton paineessa syntyneen presidenttikeskeisen epäparlamentaarisen menon takia. Vaikka aloitin valiokunnan puheenjohtajana vasta 1980-luvun lopulla, jolloin naapurin rapautuminen oli jo nähtävillä, muutoksen aikaansaaminen oli takkuista. Sain aika lailla turpiini.
Ajan kuvaan kuuluivat kotiryssät, suurlähetystön edustajat, jotka olivat joko diplomaatteja tai turvallisuuspalvelun miehiä. Aaltosen eduskunta-aikana heitä oli kolme eri henkilöä. Lounastapaamisissa juteltiin enimmäkseen politiikan tapahtumista. Suomi oli ulkomaisille tiedustelijoille varsin avoin maa eikä noissa lounastapaamisissa valtiosalaisuuksia avattukaan.
– Silti joskus mietitytti, mitä kaverit, joiden kanssa usein ystävystyttiin, raporteissaan kirjoittelivat. Olihan heillä kova keskinäinen kilpailu siitä, kuka saa esimiehilleen kerrottua mehevimmät uutiset.
Kontaktit Neuvostoliittoon syntyivät jo ylioppilaskunnan aikoina. Aaltonen oli 1969–70 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja.
– Tampereen ystävyyskaupunki oli Kiova, meidän neukut olivatkin ukrainalaisia. Minun puheenjohtajakaudellani allekirjoitettiin ensimmäinen yhteistyösopimus Kiovan yliopiston ylioppilaskunnan kanssa. Minulla on sitä perua yliopiston kunniajäsenyys, komea mitali ja diplomi. Sen sain kuitenkin vasta Ukrainan itsenäistyttyä.
Amerikkalaiset tekivät tiedoillaan vaikutuksen
Aaltosen eduskuntauran ytimessä oli ulkoasianvaliokunta, jota hän johti vuosina 1987–1991 ja 1996–1999. Valiokunta kävi vuosittain YK:n yleiskokouksissa New Yorkissa ja siinä yhteydessä tavattiin Washingtonissa myös amerikkalaisia kongressiedustajia. Kun Gorbatshovin tultua valtaan alkoi tapahtua, päätti Aaltonen viedä valiokuntansa Washingtonin sijaan länsirannikon kuuluisiin ajatushautomoihin kuuleman niiden näkemyksiä Neuvostoliitosta.
– Se vierailu lopetti uskomukset, että olisimme maailman parhaita Neuvostoliiton tuntijoita. Yhdysvaltain mahtava tutkimus- ja vakoilukapasiteetti teki vaikutuksen. Mutta emme mekään pelkkiä nöösipoikia olleet. Taannoinen valtioyhteys ja moninainen kanssakäyminen antoivat suomalaisille edellytykset tuntea venäläistä sielunmaisemaa jopa suurvaltamentaliteettia edustavia jenkkejä paremmin.
Ulkoasianvaliokunta oli vielä Aaltosen aikaan paikka, jossa ulko- ja turvallisuuspolitiikan nimikkeen alla käsiteltiin myös tärkeimmät maanpuolustukseen liittyvät asiat. Puolustusvaliokunta oli siinä ilmapiirissä, jossa Suomi eli, jäänyt toimielimeksi, jonka tärkeimmäksi asiaksi oli jäänyt asevelvollisuuteen liittyvät kysymykset.
– Eduskunnassa puhuttiin leikkisästi ”rätei ja lumpui”- valiokunnasta. Pääesikunta ja johtavat sotilaat vierailivatkin asiantuntijoina useimmiten ulkoasiainvaliokunnassa. Tänään puolustusvaliokunnan rooli on toinen.
Ulkoasianvaliokunnassa ja maanpuolustuskursseilla Aaltonen oppi tuntemaan korkeita suomalaisia upseereita. Aaltosen käsitys on, että näillä oli realistinen kuva Suomen asemasta, mutta ei hän voi sotilaita kokonaan suomettuneisuudesta vapauttaa.
– Jos Kekkonen oli suomettunut ja kansa ja upseerit tukivat Kekkosta, niin miten he olisivat välttyneet olemasta suomettuneita itsekin? Tällä keskustelulla ei ole kuitenkaan paljon arvoa, sillä puhtaimmat pulmuset ovatkin ehkä niitä, jotka potevat russofobiaa.
Uuden sukupolven on hyvä tutkia
Aaltonen toteaa, että suomettumisen aikaa on hyvä tutkia aina uuden tutkijasukupolven silmin. Jopa samoja lähteitä myöhempään kehitykseen peilaten löytyy uusia tulkintoja.
Hän katsoo keskustan hyötyneen suomettumisen ajoista.
– Sosiaalidemokraateilla oli perinteisesti vaikea suhde Neuvostoliittoon ja kokoomus oli totaalisesti paitsiossa. Valtaan päästäkseen kokoomus alkoi lähentyä itää ja Kekkosta. Aiemmin sen oli tehnyt SDP.
Juttu on julkaistu aikaisemmin 1.12.2022.