En hypännyt ilmaan luettuani, että kaikki rauhanturvaajina olleet saavat veteraanistatuksen. Minusta tuntui samalta kuin varmaan monesta muustakin. Miten minä kehtaan pitää itseäni veteraanina? Sillä sanalla on kiveen hakattu merkitys suomalaisille.
En keksinyt ilmaisua, missä ei olisi lainkaan sanaa veteraani. Suostuin lopulta hengessäni siihen, että minua voitaisiin joskus sanoa kriisinhallintaveteraaniksi tai YK-veteraaniksi.
Jos olen tulkinnut oikein, sodan kokeneet eivät ole vastustaneet uudistusta. En ihmettele. Sodan kokeneilta ei liikene intoa taistella lillukanvarsista. Tämä lämmittää ja poistaa nolouden tunnetta. Jos todellinen veteraani sallii sisartittelin, kai se on otettava vastaan.
Oikeastaan me olemme saman tavoitteen miehiä ja naisia. Sotaan ei mennä sota, vaan rauha tavoitteena. Yksikään ylipäällikkö ei haaveile päättymättömästä sodasta. Lopullinen tavoite on rauha mahdollisimman hyvillä ehdoilla.
YK-joukotkin yrittävät tehdä rauhan mahdollisimman houkuttelevaksi vaihtoehdoksi molemmille osapuolille. YK-sotilaat yrittävät tehdä sen ampumatta laukastakaan. Joskus voitto pitää ottaa paljain käsin.
Vuoden 1973 lopulla Siinain ja Kairon väliselle tielle pystytettiin YK-joukkojen tarkastuspiste. Israelilaisten mielestä paikka olisi kuulunut heille.
Pataljoonan komentajalle eversti Reino Raitasaarelle ei tullut kuuloonkaan antaa periksi. Alas revitty YK-lippu pantaisiin takaisin.
Saimme erikoisen käskyn. Me jättäisimme rynnäkkökiväärit ja kävisimme israelilaisten kimppuun paljain käsin. Israelilaiset eivät luopuisi aseistaan, se oli varmaa.
Raitasaari kannusti, että ei heidän eversti niin hullu voi olla, että tapattaa maailman silmien edessä aseettomia YK-sotilaita jonkun lipun takia. Me voitimme tappelun ilman aseita. Vastapuoli ei ampunut laukastakaan.
Tein kahakan aikana ehkä elämäni viisaimman päätöksen. Koetin koukata kuorma-auton takaa sankariteko mielessä. Vastapuolen sotilas huomasi juoneni ja kiiruhti vastaan.
Hän osoitti minua Uzi-konepistoolillaan ja sanoi: ”One step and you are dead”.
Käännyin ympäri ja liityin uudestaan tappeluporukkaan. En katunut kääntymistä. Tein sen vakaasta harkinnasta, koska en olisi voinut hänelle mitään.
Pidin kohtauksen silti pitkään omana tietonani. Pelkäsin, että minut haukutaan pelkuriksi.
Ehkä sotilas ei olisi ampunut. Sekin mahdollisuus kuitenkin oli, koska muita ei ollut auton takana näkemässä. Siellä täällä aavikolla makasi kuolleita egyptiläisiä sotilaita muistutuksena todellisuudesta.
Jos minua olisi ammuttu vaikka vain jalkaan, mikä näytelmä siitä olisi syntynyt. Vasta jonkun ajan kuluttua tajusin, että tekoni oli linjassa Raitasaaren ajatuksen kanssa. Joskus vähäverisin tie rauhaan kävellään kädet tyhjinä, mutta rajansa silläkin.
Vuonna 1995 Srebrenicassa kukaan ei olisi pystynyt estämään verilöylyä luottamalla serbikomentajien moraaliin ja järkeen. Monet siellä silloin olleet hollantilaiset YK-sotilaat eivät toivu koskaan.
He ovat sotainvalideja ilman arpia ja ampumatta laukaustakaan.
OSMO KAHARI
osmo.kahari@i-mediat.fi