Lokakuun viimeinen viikonloppu on aina ollut kalenteriini merkitty hyvissä ajoin. Tuolloin pelataan perinteinen ultimate-turnaus Vaasassa, ja sinne on aina osallistuttava.
Ei siksi, että pelaaminen olisi tällä iällä millään tavalla hauskaa tai hyödyllistä, vaan siksi, että turnauksella on paljon tärkeämpi tarkoitus minulle ja monille tutuilleni.
Vuonna 1986, kun muutama maajoukkuetason pelaaja muutti Vaasaan opiskelemaan, he perustivat Vaasaan oman seuran. Samana syksynä järjestettiin ensimmäinen turnaus, joka kannatteli nimeä NSUT. National Student Ultimate Tournament.
Tarkoitus oli saada rikottua perinteisiä seurajoukkuerajoja, ja tuoda pelaajat viikonlopun ajaksi Vaasaan oppilaitosten nimien alla. Nykyisin mukaan pääsee vaikka kaveriporukalla.
Pelillisesti minulla ei ole ollut annettavaa enää pitkiin aikoihin, mutta tapahtuman sosiaalinen puoli on asia, mitä en mitenkään voi sivuuttaa. Satoja pelaajia saapuu Vaasaan yhdeksi viikonlopuksi nauttimaan vapaasta turnaustunnelmasta.
Normaaleissa ottelutapahtumissa sosiaalinen puoli on lähes nollissa, kun pelaajat tulevat ja menevät. Tässä turnauksessa kaikki ovat paikalla kahden päivän ajan.
Miksi me vanhat äijät vielä pelaamme? Laji yhdisti meitä vuosien ja vuosien ajan, kun pelasimme kovia sarjapelejä. Nykyisin pelaajat ovat levinneet ympäri maata, osa kauemmas, ulkomaille asti. Turnaus on meille poistuminen töiden ja perheen arjesta, ja saamme palata niihin peliuran yhteisiin aikoihin edes yhden viikonlopun ajaksi.
Välttämättä emme pidä juurikaan yhteyttä toisiimme vuoden aikana, perjantai-illan kokoontumisesta lähtien samat vanhat tarinat käydään läpi joka vuosi. Mikään ei tunnu muuttuvan, paitsi kotiinlähtöaika perjantaina pubista on kaikilla vuosi vuodelta aikasemmin.
Urheilu on tuonut minulle todella laajan ystäväverkoston, ja edes tuo yksi viikonloppu vuodessa loistavassa porukassa on iso henkireikä arjesta. Se on arvokas muistutus urheilun tuoman sosiaalisuuden merkityksestä.
Jos emme joukkuetta turnaukseen ilmoita, tuskin koskaan päätyisimme samalla porukalla yhteen yhä uudelleen. On mahdotonta laittaa sanoiksi sitä, miten henkisesti vapauttava viikonloppu on.
Onkin harmi, että nuorten harrastustoiminta on häviävä luonnonvara. Onko heillä tulevaisuudessa mitään vastaavaa verkostoa?
Ps. Voitimme kaksi ottelua viidestä, eli emme me ihan museotavaraa ole, vaikka yhtään alle nelikymppistä ei joukkueessa ole.