Kaukolämpö on ollut varsin hyvä lämmitysratkaisu jo vuosikausia varsinkin tiheästi rakennetuilla asuinalueilla. Sen merkittävinä etuina on laaja saatavuus, edulliset perustuskustannukset ja suhteellisen vähäinen tekniikan tarve rakennuksen osalta verrattuna moniin muihin ratkaisuihin. Horisontissa kuitenkin näkyy hieman potentiaalisia ongelmia kaukolämmön tulevaisuuden osalta.
Vuoden 2025 alusta voimaan astuva uusi rakennuslaki velvoittaa uudis- ja saneerausrakentajaa ilmoittamaan rakennushankkeesta koituvan hiilijalanjäljen. Hiilijalanjälki ilmoitetaan siis rakennuksen koko elinkaaren ajalta, joka on tyypillisesti 50 vuotta ja tälle asetetaan raja-arvo rakennustyypeittäin, jota rakennuksen hiilijalanjälki ei saa ylittää.
Energian osuus rakennuksen elinkaaren aikaisesta hiilijalanjäljestä on tyypillisesti noin 30–50 % riippuen hieman rakennustyypistä ja rakenne valinnoista. Rakennushankkeissa materiaalivaihdoksilla on yleistä kuvitelmaa pienempi vaikutus hiilijalanjälkeen, vaikka myllytys on kova varsinkin, jos seuraa rakennusalan julkaisuja, mutta laskelmat puhuvat toista kieltä. Tähän kun lisätään päälle, että energian kulutus näkyy myös rakennuksen käyttäjän tai omistajan kukkarolla. On siis selvää, että jos hiilijalanjälkeä halutaan leikata, on energiasta leikkaaminen oleellinen osa ja varsin helppo ratkaista.
Hiilijalanjälki voi olla noin 15–30 % pienempi koko rakennuksen elinkaaren aikana jos hankkeessa käytetään maalämpöä kaukolämmön sijaan. Tämä siis siinä tapauksessa, mikäli tulkinta tehdään hyödynjakojärjestelmällä. Hyödynjakojärjestelmä tarkoittaa sitä, että energiaa valmistava taho ei erittele paljonko sähkön ja kaukolämmön tuottamisesta ja siirtämisestä aiheutuu hiilijalanjäljen vaikutuksia kumpaakin muotoa kohden.
Jos järjestelyn arviointi toteutetaankin energianjakojärjestelmällä, missä sähköä tarkistellaankin vain sen tuottamiseen ja siirtämiseen käytetyn hiilijalanjäljen osalta esimerkiksi vuosien 2020 ja 2070 välisenä aikana, tarkoittaisi tämä, että sähkö olisi vielä noin 40 % vähähiilisempää kuin kaukolämpö. Tämä on kuitenkin vain lämmitykseen käytetyn energian osuus, joten vaikutus kokonaishiilijalanjälkeen on muutaman prosentin luokkaa.
Rakennuslupavaiheessa, on sallittua käyttää ainoastaan hyödynjakojärjestelmää ja luovutusvaiheen tai valmistumisvaiheen hiilijalanjäljen arvion päivityksessä voidaan hyödyntää energianjakojärjestelmää. Luonnollisesti tämäntyyppiset laskelmat ovat arviota, mutta näitä arviota tullaan käyttämään tulevaisuudessa rakennuslupamenettelyssäkin.
Yllä mainittu tulee varmasti sekoittamaan pakkaa myös asuntojen ja rakennusten myyntimarkkinoilla, mutta ihan näin yksienkertainen kuvio ei kuitenkaan ole.
Meillä voisi olla myös realistinen tilanne, jossa A-energialuokan kaukolämmöllä toteutettu rakennus on hiilijalanjäljeltään suurempi, kuin C-energialuokan sähkölämmitysmuotoa käyttävässä rakennuksessa johtuen energiatodistuksen keinotekoisista energiamuotokertoimista, jotka suosivat kaukolämmön käyttöä sähkön yli. Varmasti vastuullisuutta hamuavilla asiakkailla ja rahoittajilla on pää pyörällään tämän tyyppisissä tilanteissa.
Jos kierrän vielä lopuksi täydenympyrän alkuun ja vastaan lyhyemmällä kaavalla kysymykseen miksi kaukolämpö voi olla katoava lämmitysmuoto.
Yksinkertaisesti rakennuksen hiilijalanjäljen raja-arvot tulevat ohjaamaan rakentamista enemmän erityyppisten lämpöpumppujen suuntaan myös alueilla, joissa kaukolämpöä on yleisesti saatavilla, on helppo leikata hiilijalanjälkeä sieltä, missä on paljon potentiaalia. Asiakkaat alkavat vaatia enemmän vastuullisia tuotteita, etenkin jos tämä on vielä taloudellisesti kannattavaa. Rahoituslaitokset myöntävät jo nyt edullisempaa lainarahoitusta vastuulisille rakennushankkeille, jossa alhainen hiilijalanjälki on yksi kriteereistä.
Ei siis ole vaikea nähdä kuinka tämä saattaa ajaa lähitulevaisuudessa kaukolämmön kysynnän laskuun uusien ja saneerattavien rakennushankkeiden osalta.
Jonne Blåfield
rakennusinsinööri (AMK)
Vaasa