Saattelin hiljattain 62-vuotiaan puolisoni viimeiselle matkalle. Puolisoni sairastui alkoholismiin salakavalasti, pikkuhiljaa, vuosien varrella. Hän kielsi sairautensa loppuun asti.
Kun vahvemmat oluet vapautuivat kauppoihin, puolisoni siirtyi niihin välittömästi. Keppana oli ”last season”. Nyt suunniteltu yhä vahvempien alkoholijuomien vapautuminen on varmasti monen alkoholistin läheisen kauhuskenaario. Tosiasia on, että suomalaisista ei koskaan tule keskieurooppalaisittain hifisteleviä viinien nautiskelijoita. Täällä huonon itsetunnon omaavien, hyvien ja ”onnellisten” ihmisten lähiterapeutti on kossupullo.
Kun katselin alle 30-vuotiaan poikani kantavan isänsä arkkua, en soisi sitä tuskaa kenellekään. Perheemme yli vuosikymmenen kamppailu toivon ja pettymysten välillä, ymmärtäminen ja tukeminen oli lopullisesti päättynyt. Me läheiset olemme jo tottuneet selviämään omillamme. Hoitopolkua ei ole. Voimavarojemme puitteissa voimme yrittää etsiä tukea jostain terveyskeskuksen, työterveyshuollon ja yksityisten tahojen sekamelskasta.
Alkoholismi ei ole vapaavalintainen pussikaljaa kittaavien puistokemistien ”etuoikeus”, vaan tavallisten työssäkäyvien perheenisien ja -äitien etenevä sairaus. Alkoholismin aiheuttama kärsimysten määrä perheissä on ollut, on, ja tulee edelleen olemaan mittaamaton.
Inhimillisten kärsimysten lisäksi alkoholismi on melkoinen kuluerä yhteiskunnassamme. Suomessa tehdään tilastoja alkoholin aiheuttamista sairaalakuluista ja kuolemista, mutta todellisuus on laajempi. Läheiset on unohdettu laskuista. Alkoholisti sairastuttaa läheisensä tavalla tai toisella, enemmin tai myöhemmin. Ja hinta ei ole halpa.
Terapeutti Riitta Koivulan sanoin: ”Niin kauan kun mikään ei muutu, mikään ei muutu.”
Suru on rakkauden hinta
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä