Synnyinmaani Iso-Britannia järjestää 23.6. kansanäänestyksen. Aion olla paikalla, kun kansakunta sanoo sanansa Euroopan Unionissa pysymisestä tai siitä eroamisesta eli ”brexitistä”.
Edellisen kerran kansanäänestys samasta aiheesta järjestettiin 1975, joten monen mielestä brittien on jo aikakin saada äänensä kuuluviin. Tuohtumus on ymmärrettävää, sillä EU on muuttunut vuosikymmenten aikana paljon ja sen koetaan puuttuvan päivittäiseen elämään yhä enemmän.
Mediaa seuraamalla näyttäisi siltä, että vaakakupit ovat nyt tasan. Päätelmä voi tietenkin johtua vinoutuneesta mediavalikoimasta, mutta mediat ennustivat Skotlannin itsenäistymisäänestyksenkin tuloksen aika tarkkaan etukäteen.
Ihmisten perustelut EU:ssa pysymiseen tai siitä eroamiseen perustuvat pääasiassa tulevaisuuden ennakointiin. Koska valinta pohjautuu enemmän tunteeseen kuin tietoon, vaalituloksen ennustaminen on vaikeaa.
Erokampanjan strategia näyttää olevan ”lähde ja neuvottele vasta sitten”. Ajattelu perustuu siihen optimistiseen oletukseen, että Iso-Britannia voisi poimia rusinat pullasta olematta kuitenkaan EU:n jäsen.
Yleinen oletus tässä ryhmässä on, että näin britit säilyttäisivät itsenäisyytensä ja rakkaan puntansa.
EU:ssa pysymisen puolesta liputtavat näkevät ”brexitin” jälkeisen elämän synkkänä. Taloustieteilijät eivät ole aivan yksimielisiä siitä, miten monen miljardin investoinnit jäisivät saamatta tai kuinka monta tuhatta työpaikkaa ero hävittäisi, mutta merkittävistä summista puhutaan joka tapauksessa.
Hankaluutena on, että monimutkaisilla laskukaavoilla on vaikea perustella asioita vakuuttavasti eivätkä ne huomioi mahdollisen eron jälkeisiä muutoksia ihmisten käyttäytymisessä.
Sekä eroamisen että jäämisen kannattajissa vallitsee yleinen tyytymättömyys EU:n byrokraattisuuteen ja kalleuteen, eikä huonosti hoidettu pakolaiskriisi ole muuttanut suhtautumista ainakaan suopeammaksi.
Ehkä paras kuvaus argumentoinnista löytyykin Monty Pythonin sketsistä, jossa kysytään: ”Mitä roomalaiset muka ovat tehneet meidän eteemme?”
EU:ssa pysymisen puolesta kampanjoivat muistuttavat tästä vääristyneestä, mutta inhimillisestä ajattelusta: kaikki hyvä on omaa ansiota ja kaikki kurjuus Brysselin syytä.
Nykypäivän poliittisessa keskustelussa on vaikea erottaa mielipiteitä niiden esittäjästä.
Erokampanjaa luotsaavat ministerit Boris Johnson ja Michael Gove. Ensimmäistä pidetään rakastettavana hölmönä, kun taas jälkimmäinen on kova luu, joka onnistui opetusministerinä ollessaan suututtamaan koko opettajakunnan. Erokampanjaa ajavat myös jotkut oikeistokonservatiivit ja UKIP-puolue, joten joukkoa voisi kuvailla ”epäluotettaviksi radikaaleiksi”. Maltillisemmat tahot, kuten pääministeri David Cameron ja valtiovarainministeri George Osborne pysyisivät EU:n jäsenenä.
H-hetken lähestyessä molempien osapuolten argumentit kuulostavat yhä epätoivoisemmilta; puhutaan tuomiopäivän kauhuskenaarioista, sodasta ja väestöräjähdyksestä.
Toisaalta, jos tulevaisuus todella näyttäisi noin huonolta, kannattaisiko kansan ylipäätään äänestää?
ADAM SMALE