Edellä olevan sitaatin lausui viime viikonloppuna 28-vuotias Boris Tkatsenko, joka pitää sodan keskellä kahvilaa Butsassa, Ukrainassa. Vaimonsa ja lapsensa hän on onnistunut pelastamaan pakolaisiksi Sveitsiin.
Jos Tkatsenkoon ja muihin ukrainalaisiin vertaa, meitä peräpohjolan poikia ja tyttöjä odottaa jälleen joulu pumpulissa. Siitä huolimatta, että Putinin mielipuolinen sota koettelee arkea myös Suomessa energiakriisin ja yleisen hinnannousun kautta.
Mikään ei kuitenkaan uhkaa henkeämme tai edes vapaa-aikaamme. Me voimme joka ilta valita vaikkapa viihteellisen tv-hetken tai pommittoman tähtikävelyn välillä.
Lenkiltä saamme palata omaan, ehjään kotiin, keittää teetä ja tehdä paksuja voileipiä, käpertyä viltin alle sohvan nurkkaan, uppoutua hyvään kirjaan tai suoratoistoon ja vaikka torkahtaa siihen paikkaan.
Hetkeäkään ei tarvitse miettiä esimerkiksi sitä, mahdanko olla turvassa tässä ja nyt.
Kovin suureen ääneen ei siis kehtaa valittaa.
Ukrainassa lähimmäistä autetaan, jos sodalta voidaan. Meillä sekin on astetta helpompaa. Auttavan teon ei tarvitse olla iso. Jokainen tietää lämpimän tunteen, joka valtaa mielen, kun on tehnyt jotakin hyvää toiselle, pientäkin. Se tunne kannattelee pitkään.
Boris Tkatsenko toteaa myös kannustavasti: ”Jos voi juhlia, sekin kannattaa tehdä.”
Ukrainassa normaalin joulujuhlan pitäminen on tänä vuonna käytännössä mahdotonta. Suomessa ei niinkään. Täällä se on vain selvästi aiempaa kalliimpaa ja siksi asettaa koviakin haasteita.
Moni suomalainen säästää jo kaikessa mahdollisessa. Joulua ja sen kuluja on laskettu tarkkaan viikkokaupalla. Ehkä silti kannattaa juhlia sen minkä pystyy.
Jos johonkin voi satsata, niin toivon mukaan lasten joulutunnelmaan. Heidänkin aikansa taakankantajina tulee, mutta koittakoon se aika myöhemmin.
Aikuisten kesken voi keskittyä aineettomiin lahjoihin, vaikka sellaisiin pehmeisiin paketteihin kuten hyvä tahto, iloinen mieli ja lämmin hymy. Niihin monen lompsa vielä venyy. Lisäksi lahjojen vaihdossa voittaa jokainen.