Alkoholismi ei aina näy päällepäin.
Vähäkyröläinen Jaana Väre-Hautala ja ylistarolainen Ville Karhu tietävät, että mielikuva sillan alla tai bussipysäkin takana olevasta alkoholistista pysyy tiukassa, vaikka se ei aina pidä paikkaansa.
Moni Karhun läheisistä yllättyi, kun mies ilmoitti lähtevänsä päihdehoitoon. Yllätys se oli jopa hänen vaimolleen. Hänelle itselleen se ei ollut.
– Yksi ystävä ihmetteli, missä välissä olen ehtinyt juomaan, kun teen koko ajan jotain: soitan keikoilla, teen töitä, hakkaan puita ja olen lasten kanssa. Kyllä sitä vaan kerkeää, Karhu kertoo.
Hän kokee alkoholismin ja suorituskeskeisyyden kulkevan usein käsikädessä.
Jaana Väre-Hautala ei aluksi halunnut kertoa hoidosta, sillä se hävetti. Lopulta hän kertoi siitä julkisesti.
– Läheinen työkaveri sanoi, että on tiennyt, että minulle maistuu alkoholi, muttei tiennyt, että tilanne oli noin paha. Mietin, että miten paha. Eivät kaikki makaa sillan alla, hän pohtii.
Alkoholismia voi sairastaa veli, ystävä tai perheenäiti, joka hoitaa työnsä moitteetta. Ongelma ei kuitenkaan ole yhtään sen vähäisempi.
– Voiko olla vain vähän alkoholisti. Se on sama kuin joku sanoisi olevansa vain vähän raskaana. Ihan pikkuisen vain raskaana, Karhu vertaa.
Molemmat raitistuivat kolme vuotta sitten. Tie ei ole ollut helppo.
Viinillä rentoutuminen hiipi sairaudeksi
Raskaan päivän jälkeen Jaana Väre-Hautala rentoutui juomalla lasin viiniä.
Hän on aina halunnut pärjätä elämässään. Se sai hänet opiskelemaan korkeakoulututkinnon ja työskentelemään asiantuntijatehtävissä. Jo nuorena hän kuitenkin tasasi paineita juomalla.
Kun lapset syntyivät, humalahakuinen juominen vähentyi. Lasten ollessa pieniä hän ei ollut kotona humalassa.
– Olen aina tykännyt ottaa reilusti kuppia. Olin 8 vuotta yksinhuoltaja ja en ikinä lasten aikana ollut humalassa, hän kertoo.
Avioeron jälkeen Ala-Väre juhli ravintoloissa joka toinen viikonloppu, kun lapset olivat isällään. Suuremmaksi ongelmaksi hän kokee, että hän joi yksin kotona. Viinilasi säesti kirjan lukemista tai television katsomista. Juominen yltyi, kun lapset aikuistuivat ja muuttivat pois kotoa.
– Ongelmaksi se tuli, kun aloin kittaamaan viiniä. Pullo ei riittänyt vaan piti olla kanisteri.
Hän muistuttaa, että alkoholismi ei tarkoita kirkasta viinapulloa joka ilta. Siinä arkea pyörittää ajatus, koska voit seuraavan kerran juoda ja mihin aikaan tärkeästäkin tapahtumasta lähteä, että ehtii vielä Alkoon. Yksi merkki ongelmasta on, kun alkaa suunnitella, milloin voi juoda.
– Määrä ei ole merkittävä, vaan juomisen tapa.
Vuosiin mahtuu myös ylilyöntejä. Ulkomaanreissut menivät juodessa ja juominen oli Väre-Hautalan mielessä joulunakin.
– Katoin äkkiä joulupöydän hienoksi, että pystyin ottaa viiniä tonkasta, mistä ei sitten muille riittänytkään, hän muistelee.
Juodessa toleranssi alkoholia kohtaan kasvoi. Sitä yritti piilotella puolisolta. Kotona minttuteessä oli minttuviinaa.
Pysähdys tuli kolme vuotta sitten. Väre-Hautala oli yrittänyt raitistua jo aiemmin. Silloin se päättyi repsahdukseen. Aiemmin hän oli yrittänyt puhua päihdeongelmasta lääkärille.
– Kun sanoin, että mielestäni minulla on ongelmia alkoholin kanssa, niin lääkäri sanoi, että voin jakaa viinipullon seitsemälle päivälle tai juoda joka toisen lasin vettä.
Tämä ei toiminut.
Viimein Väre-Hautala kyllästyi tilanteeseen. Hänen tyttärensä ja miehensä olivat toistuvasti sanoneet, että alkoholia kuluu liikaa. Parisuhde ei voinut hyvin ja tuli terveysongelmia. Pikkuhiljaa hän heräsi ja ymmärsi, ettei elämä voi jatkua sellaisenaan.
– Loppujen lopuksi hoidossa helpointa oli jättää alkoholi. Se työ minkä teet itsesi kanssa on vaikeinta ja työläintä.
Raittiina hän on ollut yli kolme vuotta.
Humala vain jäävuoren huippu
Ville Karhu muistaa, kun joi alkoholia ensimmäisen kerran. Oli 90-luvun alku Ylistarossa. Karhu oli 7. luokalla.
– Minulla oli tyttöystävä, mutta silti heti pussasin diskossa 9.-luokkalaista tyttöä. Hän oli toki kaunis, mutta jo tuolloin ensimmäisellä kerralla juominen ei ollut hallinnassani.
Hallinnassa se ei ollut yleensä myöhemminkään.
– Lujaa on mennyt välillä. Olen jossain vaiheessa ajatellut, että on onni, ettei kukaan ole kuollut. Jos olisi jatkunut, niin jossain vaiheessa joku olisi kuollut. Ellen se olisi ollut minä, niin olisin tappanut jonkun joko vahingossa tai tahallaan.
Vaikein ajanjakso Karhulla oli yli kymmenen vuotta sitten. Hän joi tuolloin määrällisesti eniten, oli uniapneaa, avioero ensimmäisestä vaimosta, vesivahinko ja irtisanominen silloisesta työpaikasta. Henkisesti mies oli aivan loppu. Humala oli jäävuoren huippu. Sen alla oleva paha olo pyrki ulos.
Karhu havahtui, kun ravintolassa miestä herätti toisella kerralla ambulanssin työntekijä ja toisella kerralla terassi meni säpäleiksi painiessa.
– Silloin tiedostin, että pian tapahtuu jotain ja nuppi ei vain enää kestä. Olin hetken aikaa juomatta.
Ongelma ei kadonnut. Sanonta, että raskaat työt vaativat raskaat huvit, kääntyy Karhun mielessä toisin päin, sillä juomalla ajaa itsensä psyykkisesti umpikujaan.
– On morkkista, hävettää, vituttaa ja ahdistaa. On pakko painaa töitä, että unohtaa sen. Viikon pitää tehdä töitä kuin pieni apina. Sitten on perjantai ja voi juoda.
Juodessa hetken oli kivaa, mutta sitten olo oli entistäkin kauheampi. Juominen ei hidastunut Karhua, vaan hän puuhasi kaikkea entiseen tapaan. Kun talkooporukalle oli tarjolla yksi laatikko olutta, miehellä oli toinen laatikko piilossa liiterissä. Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että aikuisena saatu ADHD-diagnoosi voi olla yhteydessä tähän.
– Alkoholi toimi rauhoittavana, hän arvioi.
Päihdehoitoon Karhu lähti, kun seinä tuli vastaan. Hän muistaa viimeisen krapulansa elävästi. Koko viikko oli vaikea. Naapurin isäntä kuoli rehuntekoaikaan ja se toi Karhulle déjà-vu -tunteen.
Vuonna 1995 hänen oma isänsä putosi rehusiiloon ja kuoli tapaturmaisesti. Silloinkin oli rehuntekoaika ja Karhu oli viljapellolla.
Paha olo velloi ja hän lähti käymään bileissä jättäen lapset kotiin. Vaimo haki heidät.
– Heräsin jostain aivan muualta ja olin tapellut. Silloin tuli tunne, etten halua tätä enää. Olen jälkikäteen ajatellut, että se oli hieno tila, kun se oli niin hirveä se psyykkinen olotila. Siinä ei ollut mitään vaihtoehtoa oman pään sisällä.
Maatessaan krapulassa hän laittoi viestin työnantajalleen. Toimitusjohtaja vastasi, että jos mies on oikeasti tuota mieltä, niin firma maksaa hoidon. Karhu lähti toipumiskeskeiseen riippuvuushoitoon erikoistuneelle avohoitoklinikka Oikeahetkeen Kauhajoelle. Summan hän maksoi myöhemmin takaisin työnantajalleen.
Häpeästä yli
Väre-Hautala ja Karhu ovat kertoneet päihdehoidostaan julkisesti jo aiemmin. Se aina jännittää, sillä alkoholismiin liittyy yhä suurta häpeää.
– Se, miksi kerron asiasta julkisesti, on että haluaisin, että ihmiset tiedostaisivat, kuin paljon meillä on alkoholiongelmaa tavallisilla isillä ja äidillä, joiden perhe kärsii ja he itse kärsivät. Ihmiset eivät tunnista tai tunnusta, että heillä on ongelmaa alkoholin kanssa, Väre-Hautala miettii.
Ongelmat jäävät piiloon seinien sisälle.
Aihe on ollut vaikea, mutta palaute on ollut positiivista. Ainostaan muutama ystävä on jäänyt. Myös Karhun saama palaute on ollut positiivista.
– Minulla oli kolme syytä, miksi kerroin. Ensimmäinen on, että joku muu saa tästä jotain. Toinen on, että sillä tavalla sanoin sen itselleen ääneen, mikä on kaikista vaikeinta. Mikäs se kolmas oli? Niin kolmas oli, että paskapuhe ja essonpöytä-keskustelut jäävät pois. Kenenkään ei tarvitse arvailla, kun olen sen itse suoraan sanonut, Karhu tiivistää.
Kerrottuaan päihdehoidosta sosiaalisen median tilillään, Karhun ystävä otti yhteyttä ja kertoi havahtuneensa, että hänellä on sama ongelma. Myös hän hakeutui päihdehoitoon. Päätös kertoa oli ollut oikea.
Vaikea suhtautua
Karhu ja Väre-Hautala kokevat, että raitistuneella alkoholistilla on olemassa stigma. On hyväksyttävämpää kertoa hakevansa perjantaiviinin kuin kertoa, ettei voi juoda entisen alkoholismin vuoksi.
– Varsinkin kun on nainen, perheenäiti, niin koen, että vielä olemassa nainen, madonna ja huora -ajattelua. Miehet ovat juoppoja, mutta naiset ovat kunnollisia. Kun nainen juo tai käyttää muita päihteitä, niin sitä on vaikeampi hyväksyä, Väre-Hautala pohtii.
Molemmat ovat sitä mieltä, että apua pitäisi saada nykyistä nopeammin ja helpommin. Karhu kävi yli 10 vuotta aiemmin A-klinikalla keskustelemassa, mutta kokee, ettei siitä ollut hänelle hyötyä.
– Jos suomalainen ihminen menee pyytämään apua, niin silloin ollaan todella syvällä, sillä ensimmäisenä sitä ei tehdä. Silloin pitäisi heti saada apua, Karhu sanoo.
Hän kokee, että alkoholismista ei voi parantua, mutta siitä voi toipua oikeanlaisella hoidolla ja täyspäihteettömyydellä.
Karhu ja Väre-Hautala kertovat, että alkoholin jättäminen oli lopulta helpoin kohta. Vaikeinta on ruotia ja käydä läpi omat ongelmansa.
Humala on vain jäävuoren huippu. Siellä alla on kaikki tunnekyvyttömyys ja tunteiden käsittelemättömyys ja paha olo, Karhu summaa.
Juomisella on ollut vaikutusta myös läheisiin. Raitistuminen vaikuttaa myös heihin.
– Olen pystynyt antamaan itselleni anteeksi. Minun lapseni ovat aikuisia. Näen, että oma käytös on vaikuttanut heihin. Se tekee kipeätä, Väre-Hautala kertoo.
Vaikka nainen joskus motkottaa puolisolleen tämän yhden saunalonkeron hajusta, hän ei usko, että olisi raitistunut, jos miehellä olisi ollut sama ongelma.
Karhu on huomannut, että lasten suhtautuminen on muuttunut. Isä iloitsee, kun lapset tätä nykyä kertovat itseään askarruttavaista asioista ja pystyvät luottamaan siihen, että isä tekee, mitä lupaa.
Vaikka tie ei ole ollut helppo, kumpikaan ei katunut hoitoon hakeutumistaan.
Elämä ei ole muuttunut taikaiskusta. Karhun mukaan edelleen tulee laskuja ja joskus ihmiset ärsyttävät suunnattomasti.
Kun nyt tulee vaikeuksia ja iloa, niihin osaa suhtautua, eikä käsittelyssä tarvitse pulloa. Tämä vaatii jatkuvaa työtä.
– Emme ole sen parempia ihmisiä kuin muutkaan. Eikä olla muututtu miksikään pyhimyksiksi. Näin olisi vaan pitänyt elää alusta asti, Karhu tuumaa.
Juttu julkaistu ensimmäisen kerran 10.6.2023.
