Luovutettu Karjala on raskaan automatkan ja hitaan rajanylityksen takana, mutta näillä reissuilla tärkeintä ovatkin ilo, yhdessäolo ja kiitollisuus siitä, että on pärjätty.
Kun bussin keula viimein osoittaa kohti Sakkolan Kiviniemeä Karjalankannaksella, Maire Kanervisto puhkeaa puhumaan.
–Sitä tunnetta ei pysty selittämään. Se, että on juuret ja kuuluu jonnekin, että on koti.
–Karjalaisuus asuu sydämessä. Se on asia, jotka kukaan ei voi koskaan minulta riistää, ja olen siitä todella ylpeä.
Sanat hapuilevat. On vaikea ilmaista, miksi täällä ollaan taas, Kanervistokin jo 31. kertaa.
–Jokaisen karjalaisen ja vähän muidenkin pitäisi käydä täällä, jotta he ymmärtäisivät edes hieman, Mari Katajamäki pohtii viereisellä penkkirivillä.
Puhtaat järkisyyt on syytä heittää nurkkaan kun miettii, miksi juuri nyt viisi bussilastillista – noin 250 henkeä – karjalaisia ja heidän jälkeläisiään on kotiseutumatkalla entisessä Suomen Sakkolassa, nykyisessä Venäjän Gromovossa.
Tänne ei tulla matkan halvan hinnan (neljä päivää = 398 euroa), mukavan matkustustavan (14 tuntia mennessä, 12 tuntia palatessa ahtailla istuimilla), erinomaisten majoitusmahdollisuuksien tai poikkeavien nähtävyyksien takia.
Tänne tullaan rakkaudesta ja kaipuusta siihen, mikä kerran riistettiin meiltä epäoikeudenmukaisessa sodassa. Sekä kunnioituksesta siihen, että evakkoon joutuneet karjalaiset kuitenkin selvisivät.
Osa perheistä on matkalla kolmessa polvessa. Nuorimpia eli "vunukoita" on ilahduttavan paljon. Kaukaisin matkalainen, Lauri Jortikka, on mukana Australian Melbournesta saakka.
–Olisi kiva päästä käymään Vilakkalan kylään ja sen tien päähän, jossa on kotitalomme paikka, hän kaavailee.
Karjala-matkailu pääsi vauhtiin 1990-luvun alussa. Kun Neuvostoliitto kaatui, alue avautui 300?000 siirtokarjalaiselle ja heidän jälkeläisilleen.
Sen jälkeen kymmenet elleivät sadat tuhannet suomalaiset ovat kolunneet entisiä leikkitantereitaan ja sukunsa perintömaita itärajan takana. Pelkästään Kannakselta menetettiin kokonaan pari tusinaa vanhaa suomalaispitäjää.
–Hienointa on, että mukana on vielä sellaisia sukulaisia, jotka voivat toimia oppaina, näyttää paikkoja ja kertoa elämästä täällä, ensimmäistä kertaa mukana oleva Minja Karonen sanoo.
Kotiseutumatkoilla kuplivat päällimmäisenä ilo ja riemu. Katkeruutta ei juurikaan tunneta, vaikka tyhjentyneet talot, infrastruktuurin surkeus sekä entisten Suomen parhaiden peltojen joutuminen tärviölle väliin vetävätkin mielet surullisiksi.
Karjalan luonto on yhä vehreä ja upea. Uintireissu Suvantojärven hiekkarannalla saa minutkin aistimaan edes hieman 1930-luvun Karjalan lumosta.
–1990-luku oli Venäjän maaseudulla pysähtyneisyyden aikaa. Muutos parempaan alkoi 2000-luvulla, Sakkola-Säätiön valtuuskunnan puheenjohtaja Hannu J. Paukku sanoo.
Yksi edistyksen merkeistä on lähes Kiviniemen kylään saakka valmiiksi rakennettu moottoritie Pietarista Käkisalmeen, nykyiseen Priozerskiin.
Suomalaiset otetaan Karjalassa normaalisti hyvin lämpimästi vastaan. Siitä on kiitäminen pitäjäseuroja ja -yhdistyksiä sekä yksittäisiä suomalaisia, jotka ovat solmineet kestäviä ystävyyssuhteita paikallisväestöön ja -viranomaisiin.
Sakkola-Seuran puheenjohtaja Väinö Meskanen neuvoo Karjalaan matkaavia ottamaan kirjan tai matkaoppaan käteen ja tutustumaan ennakolta paikalliseen asuin- ja sotahistoriaan.
Tueksi voi ottaa myös vanhat ja uudet kartat, joita voi ostaa niin Suomesta kuin matkankin aikana.
–Sitten vain hakeudu niille paikoille, jotka ovat itsellesi ja suvullesi tärkeitä, katso maisemaa ja anna mielikuvituksen lentää.
–Sillä hetkellä kannattaa myös muistaa, etteivät vanha Karjala tai Viipuri olleet mitään mustavalkoisia paikkoja, vaikka vanhoista valokuvista voi sen käsityksen saadakin. Täällä oli värejä ja elämää jo silloin, Meskanen huomauttaa.
KARI PITKÄNEN, TEKSTI JA KUVAT
Juttu on julkaistu lehdessä 18.8.
