Ensimmäinen elämys syntyy Lapualla.
Aluksi metsän seasta pilkistää viipaleita taivaasta, ihmeellisestä taivaasta. On pilvinen syyskuun aamupäivä ja käsittämättömissä korkeuksissa näyttää roikkuvan jotain.
Annan maailmanlopun kuvastolle vallan, vaikka tiedän kuitenkin mitä edessäni oikeasti kohta on. Ja sitten näen: ne tuulimyllyt. Näin lähellä isoa tietä ne tekevät suuremman vaikutuksen kuin aiemmat kaukaa ohitetut tuulipuistot.
Seuraavien kilometrien ajaksi jään miettimään tätä maaseudun (anteeksi kaikki te lapualaiset, jotka olette kovin kaupunkilaisia) rakennemuutoksen osaa. Mikä tässä tapauksessa on hyvää tai mikä pahaa, sitä en osaa sanoa, mutta vireyttä se on yhtä kaikki.
Ajan Alajärvelle ja käännyn kohti Vimpeliä risteyksestä, joka minulle on Myllyahon sahan risteys. Muistan lähivuodet, kun tontilla ei tapahtunut mitään. Nyt tiedän odottaa näkeväni puuta ja purua.
Jaksan aina ilahtua siitä, että sahalla tapahtuu taas, että siellä tehdään. Tekeminen on tärkeää. Ilman tekemistä on vain oleminen ja siitä, mitä on ilman olemista, emme tiedä.
Jatkan kohti Pyhävuorta. Komeaa metsää vilisee ikkunan takana. Vasemmalla näen pakettiauton ja peräkärryn. Pakettiautoon on teipattu Thaimaan lippu. Seuraava havainto ei siis yllätä. Tien toisella puolella kolme aasialaista miestä on tulossa puolukasta.
Ennen mummo meni mustikkaan polkupyörällä. Menee nytkin, mutta saa seuraa pakettiautosta. Monenlaisia ajatuksia lokaalista ja globaalista kehityksestä herää.
Ohitan laskettelukeskuksen ja sen jälkeen kohdan, jossa elokuussa tehtiin iso hakkuu. Siitä ei ole pitkä matka paikkaan, jossa viikonloppuna iskettiin SM-kultaa pesäpallossa. Ajan Vimpelin kirkonkylän ohitse, mutta sinivalkoinen väritys näkyy ohitustiellekin. Hultin kohdalla perunakone odottaa perunannostoa. Lappajärven puolella pururadalle tehdään perusparannusta. Tämäkö on sitä kuihtumista? Tämä vireys, tämä tekeminen, nämä elämykset?
90 kilometrin automatka Seinäjoelta Lappajärven Itäkylään on irtiotto arkeen.
Kun näkee, herää toivo. Jostain syystä olemme saaneet päähämme, että kaikki on päin mäntyä paitsi metsäkone. Onkin, jos kantaa harteillaan maailmaa. Niin ei kuitenkaan tarvitse tehdä.
Elokuvakriitikko Roger Ebert sanoi, että hän pitää kohtauksista, jossa ihmiset tekevät työtä. Kohtauksella ei tarvitse olla elokuvan kannalta merkitystä, mutta elokuva paranee silti.
Se on ymmärrettävää. Osaaminen herättää ihailun. Konkreettisuus rauhoittaa.
Ongelmat eivät ole piinaavia, jos ne ovat ymmärrettäviä. Arjen haasteita ei ole. Arjessa on selvitettäviä asioita. Jos ongelmaa ei voi ratkaista, sen kanssa pitää osata elää.
Haasteet kuuluvat ajattelun ylätasolle. Sana on muuttunut löperöksi, mutta löperöyksien joukossa se onkin omimmillaan. Maailma, joka pommittaa meillä virikkeillä, ylivirittää mielet. Niin tekee vapaa-aikammekin, vaikka väitämme hakevamme siitä voimaa. Kun sanomme heittävämme aivomme hetkeksi narikkaan, täytämme ne joutavuuksilla ja ahdistumme.
Se todellisuus, jonka keskellä me yleensä elämme, panee meidät pelkäämään maailman loppumista. Hetkenkin irtiotto voi näyttää, että kaikista rauhoittavinta maailmassa on se, että se ei ole koskaan ollut valmis ja sitä loppuun asti tehdään valmiiksi.
HANNU PUROLA