Kun edesmenneen isäni ystävä täytti 60 vuotta, äitini päätti, että menemme hänen syntymäpäivilleen. Otimme myös vauvani mukaan, sillä päivänsankari oli kysellyt kiinnostuneena, saisiko sitä pientäkin joskus tavata.
Kun päivänsankari kiirehti ovella vastaan, huomasin taas, että nykyajan kuusikymppiset ovat kyllä kaukana harmaapäisistä vanhuksista. Tälläkin miehellä oli edelleen pitkä tukka, ruutupaita ja kokoelma lp-levyjä. Juhlatkin olivat rennot istujaiset, eivät mitkään kankeat merkkipäivät.
Päivänsankari, nuori 60-vuotias, katsoi vauvaani tarkasti silmiin ja sanoi sitten minulle, että on kuudessakymmenessä vuodessa oivaltanut elämän tarkoituksen.
”Elämän tarkoitus on onnellinen lapsi”, sanoi päivänsankari. ”Eikä mikään tietty yksittäinen lapsi, vaan kaikki mahdolliset lapset. Kun lapsi on onnellinen, on elämän tarkoitus täytetty.”
Ajatus on viisas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jos on saanut lapsena olla onnellinen, pystyy aikuisena huolehtimaan jälkeensä tulleiden lasten onnellisuudesta.
60-vuotiaan oivalluksesta tekee erikoisen se, että hänellä itsellään ei ole omia lapsia, eikä hänen oma lapsuutensa poikakodissa ole ollut perinteisellä tavalla onnellinen.
Hän olisi voinut kasvaa vihaiseksi aikuiseksi, välittämään vain omasta takapuolestaan, eikä uhraamaan ajatustakaan sellaisille asioille kuin onnelliset lapset, eikä edes omat, vaan kaikki mahdolliset lapset.
Minun lapseni oli onnellinen niillä 60-vuotispäivillä. Hän ei ehtinyt tavata isääni, mutta nyt hän tapasi ukot, joiden kanssa isäni ehti olla ystävä 1970-luvulta asti.
Ukot jokeltelivat vauvalle ja muistelivat isääni. Kaikki olivat sitä mieltä, että hän on jossain kaukana hyvin onnellinen lapsenlapsestaan.
Syntymäpäivien jälkeen olen katsellut ympäröivää maailmaa ja lukenut uutisia 60-vuotiaan sanojen näkökulmasta: Mitä jos yhteisenä päämääränämme olisikin onnellinen lapsi? Eikä mikään tietty yksittäinen lapsi, vaan kaikki mahdolliset lapset.
Sulkisimmeko päiväkoteja ja kouluja, kasvattaisimmeko jatkuvasti niiden ryhmäkokoja, olisiko mielessämme vain se, miten tehokkaasti ja tuottavasti asiat voisi hoitaa?
Leikkaisimmeko kehitysavusta, niin että lasten olot pakolaisleireillä käyvät vielä aiempaakin kurjemmiksi?
Jos ajatusta laajentaa, niin elämän tarkoitus voisi onnellisen lapsen lisäksi olla myös onnellinen vanhus. Minkälaisessa maailmassa eläisimme silloin?
Olisivatko esimerkiksi vanhainkodit toisenlaisia? Saisivatko vanhukset päättää enemmän omista asioistaan? Olisiko jokaisella vanhuksella mahdollisuus saada kiireetöntä, arvostavaa hoitoa päiviensä loppuun saakka?
En väitä, etteikö maailmassa olisi jo valmiiksi paljon onnellisia vanhuksia ja lapsia. Esimerkiksi oman lähipiirinsä onnellisuudesta on aika helppoa pitää huolta.
60-vuotias tarkoitti kuitenkin nimenomaan joka ikistä olemassa olevaa lasta. Ei riitä, että omassa elämänpiirissä asiat ovat hyvin, täytyy ajatella pidemmälle, oman kuplan ulkopuolelle.
Se on haaste, mutta se voisi samalla olla myös elämän tarkoitus.
LAURA HILTUNEN