Kun veljesduo aikoinaan viisuili siitä, mikä on kaiken takana, veljekset tuskin olivat tosissaan. Jos ja kun väitän otsikkoani faktaksi, vaatinee väite perustelua.
Omassa lapsuudessani makeannälkä ei ollut mielihalujen keskiössä. 1950-60-luvuilla elettiin maassamme sota-aikain jälkeistä elintason hiljaa kohentuvaa aikaa. Suht vähävaraisen pienviljelysperheen arkiruokavaliossa peruna ja jauhopuurot olivat arkea. Jälkiruokamakea oli jokseenkin vain pyhäpäivään kuuluva. Sokerileipää oli vaihtelevan niukasti päiväkahvihetkissä. Ruisleipä kuului vakioravintoon kuoriperunaruoan kanssa kotivoin kera.
Tartuin sokeriaiheeseen jo pitkään asiaa harkittuani. Viime vuosikymmeninä pitäjämarketeissa ovat karamellihyllystöt saaneet yhä näyttävämmät paikat viimeistään kassajonotusten lähistöillä. Heräteostoina tai ei, mutta makeannälkäähän kaunisväripakatut ruokkivat.
Viime päivien julkipuheet sokeriverosta ovat aiheellisia. Ei niinkään siksi, että valtio rikastuisi vaan siksi, että kansakunnassa herättäisiin ylettömän sokerimakean haittoihin. Syy yhtä lailla kansan ylipainoisuuteen on toki samanaikainen liikunnan väheneminen ja rasvapitoisen hiilihydraattiravinnon käytön kasvu.
Kun fyysinen työ on keventynyt, luulisi ruoankulutuksen vähenevän. Päinvastoin on käynyt, ja on tultu jenkkimaassa jo viisi vuosikymmentä vallinneeseen totuuteen. Kansamme ylipainoisuus on tabuaiheena vaiettu. Suomikansa on syömässä ja makeajuomassa itsensä maailman diabeteskärkimaihin. Elintavoissamme on siirrytty suolakulttuurista vauhdilla sokerikulttuurin allikkoon.
Maailman parhaaksi makeankuluttajaksi nousu on paha terveysriski.
Jouko Pesonen
Alajärvi