Viime perjantaina koulujen alkaessa Vaasan katukuvaan ilmestyi koululaisia.
Sen sijaan, että katselisin noita koululaisia hymyssä suin, mieleeni tulee yhä useammin haikea ajatus: Kuinkahan tuo lapsi voi? Monella koululaisella tuntuu olevan raskas painolasti repussaan.
Wasa Future Festivaalin nuorten syrjäytymistä ehkäisevässä keskustelussa viime viikolla opetusministeri Anders Adlercreutz (r.) totesi, että Suomessa on 4 000–5 000 lasta ja nuorta, jotka jäävät kotiin koulunkäynnin sijaan. Keskimääräinen poissaolojakso on kaksi vuotta.
Luku tuntuu hurjalta. Mitä kauemmin koulusta on poissa, sitä kaukaisemmalta kouluarki tuntuu. Nämä lapset ja nuoret ovat todella riskialttiilla maaperällä.
Samaan aikaan Suomen hallitus, Pohjanmaan hyvinvointialue ja Vaasan kaupunki raapivat kasaan mittavia säästöjä. Vaikkei nuorten palveluista suoraan leikattaisikaan, toivoa sopii, etteivät säästöt vaikuta lapsiin ja nuoriin edes välillisesti.
Vaasan kaupungin talouden tasapainottamisohjelman leikkauslistalla oli aikaisemmin kouluvalmentajatoiminnan lakkauttaminen, mutta onneksi päätös pyörrettiin, ja kouluvalmentajat saivat pitää työpaikkansa.
Eräs taannoin haastattalemani kouluvalmentaja kertoi, että hänen tehtäviinsä kuuluu työskennellä juuri niiden nuorten kanssa, joita on vaikea saada kouluun. Nuori haetaan vaikka kotiovelta kouluun.
Kouluvalmentajat eivät ole toki ainoita ammattilaisia, jotka tekevät arvokasta työtä nuorten hyväksi. Kaikki he ovat kullan arvoisia.
Vaasassa työskentelevä Pohjanmaan poliisilaitoksen rikosylikonstaapeli Joonas Turtonen totesi viime viikon paneelissa, että lähes kaikissa nuorten ongelmissa näkyy yksi selvä teema: vanhemmattomuus.
Turtonen viittasi suhteisiin, joissa lapsen vanhemmalla on enemmän kaverin kuin kasvattajan rooli.
Vanhemman rooli, etenkin teinin kanssa, on harvoin kiitollinen. Mutta itsenäisyydenkin kynnyksellä lapsi tarvitsee vanhempaansa.
Paneelikeskustelussa nostettiin esiin useaan otteeseen Islannin malli. 1990-luvulla Islannissa havahduttiin nuorten runsaaseen alkoholin käyttöön ja tupakointiin (kuntaliitto.fi 31.5.2023).
Islannin malli perustuu yhteisölliseen elämäntapaan, jonka keskiössä ovat lapset ja nuoret. Ohjattuun vapaa-ajantoimintaan panostetaan, ja siihen saa taloudellista tukea. Toiminnasta vastaavat koulutetut ammattilaiset, eivät vapaaehtoiset ja vanhemmat.
Tavoitteena on, että vanhemmmat olisivat vahvasti läsnä lastensa elämässä, ja vanhemmuutta tuetaan. Lakiin on kirjattu esimerkiksi kotiintuloaika.
Vaasan kaupunki toteuttaa jo Harrastamisen Suomen mallia, joka on hieno asia. Islannin malli on kuitenkin Suomen mallia pidemmälle viety. Se on näkökulma, ei projekti. Omaan korvaani Islannin malli kuulostaa kiinnostavalta, ja näyttö on hyvää.
Lapsiperheet tuntuvat olevan nykymaailmassa taakka, eikä se tärkein tulevaisuuden toivo. Julkisissakin paikoissa ilmoitetaan erikseen, ovatko lapset tervetulleita.
Entä jos muita ihmisryhmiä kohdeltaisiin samalla tavalla? Miltä kuulostaisi: ”Työikäisten aikuisten toivotaan jäävän kotiin.”
Toki kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta esimerkiksi Italiassa lapset ovat yleensä menossa mukana vanhempiensa kanssa.
Eri tahojen välistä yhteistyötä tarvitaan. Yhteistyö luo yhteisöllisyyttä, jossa jokaisella on sama tavoite: Saada lapset ja nuoret voimaan hyvin.