Täällä sitä taas ollaan, Tukholman maratonin starttialueella, vaikka olen jo lukuisia kertoja päättänyt, etten enää näitä juokse.
Muistelen kuinka jo viime vuonna Venetsian maratonia juostessa päätin, että tämä saa olla ehdottomasti viimeinen kerta tätä lajia. Venetsiassa kun olimme, niin juoksun jälkeen menimme luonnollisesti pizzalle. Siinä, kun pizzan sekä parin huurteisen lomassa tuli puhetta Tukholman maratonista ja ketä olisi mukana, nousi käteni tahdonvastaisesti ylös. Vähän itsekin säikähdin, mutta varmaan mielessäni silloin ajattelin, että tällä kertaa myös treenaan.
Ajatuksissa kesäkuinen maraton tuntui kaukaiselta asialta, kunnes huhtikuussa tajuntaani pamahti, että maratonin starttiin on enää reilu 1,5 kuukautta, enkä ollut juossut käytännössä ollenkaan. Paniikki iski päälle ja mietin, että mihin tämä kevät taas meni? Selittelin asiaa itselleni tunnetulla selityksellä: ”Täs ny vaan on ollu niin kaikel’laasta.”
Juoksemaan oppii vain juoksemalla, joten kaivoin lenkkarit jalkaan. Ensimmäinen lenkki oli aika taaperrusta ja uskoni maratonin juoksemiseen ropisi. Ajatus Tukholman olympiastadionin portista ja fiiliksestä, kun tuhannet ihmiset hurraavat maaliintulijoille saivat minut uudelleen lenkille.
Ennen maratonia ehdin juosta noin 100 kilometriä, joka on olemattoman vähän. Onneksi tässä oli mukana kolme pitkää lenkkiä, joten elimistö pääsi edes hieman totuttautumaan pitkäkestoiseen suoritukseen. Hieman epävarmana matkasin Maraton-risteilylle, jossa miellyttävänä jännityselementtinä odotti pelko mahdollisesta noroviruksesta. Mielessäni näin jo itseni kontillani kuninkaanlinnan edessä, suoltamassa edellisen illan pastapartyn eineksiä ruotsalaiselle asfaltille. Maaliin kuitenkin päästiin. Pahin hetki oli 25 kilometrin kohdalla reisien alkaessa hyytyä.
Taas tuli todistettua se sääntö, joka pätee elämässä muutenkin. Töitä tulee tehdä todella paljon ja huolellisesti, niin asiat ovat paljon helpompi toteuttaa. Laivalla haastateltiin jotain vanhaa maratonkoulun vetäjää, joka varmasti täysin oikein, sanoi maratonin tarvitsevan 7-10 tunnin viikottaisen ja noin 3000-3500 kilometrin kokonaisharjoittelun. Meinasin käydä koputtamassa kaveria olalle, että juu, mä harjoittelin just tuon mainitsemasi 10 tuntia.
Kiitokset Suomen Pankin juoksukerholle, joka vieläkin ottaa entisen pankkilaisen mukaan hauskoille maratonmatkoille. Kiitos Paksujen poikien aamujumpparyhmälle, jonka harjoituksista laiskankin harjoittelijan reisiin on jäänyt sen verran jerkkua, että Västerbronin silta kivuttiin juoksemalla ylös myös toisella kierroksella. Kiitos Hannalle, että on juossut kanssani kaikki treenilenkit ja tsempannut koko ajan.
Ensi vuonna maratonille? No tietenkin ja tällä kertaa mä sitten treenaan!
Juha Luukko
vt. kaupunginjohtaja