Elämääni kuuluu vaihe, jona jouduin hoitamaan suvun piirissä joulupukin virkaa. Yleensä homma hoitui yhdellä keikalla, mutta kerran piti vierailla kahdessa eri osoitteessa. Tuosta illasta on jäänyt hauska muisto.
Vaasan kadut olivat illansuussa autioina, mutta lähes kaikissa kerrostalojen ikkunoissa paloi valo. Vastaantulijat olivat harvassa, ja he olivat muita joulupukkeja. Heiltä opin ammattikunnan tervehdyksen. Kädenheilautus riittää. Hyvää joulua ei ole aihetta toivottaa.
En viihtynyt joulupukin roolissa, enkä kaipaa yhteydenottoja aiheeseen liittyen, mutta muisto tuosta illasta on tavallaan maaginen. Autiot kadut ja pyryssä tarpovat joulupukit äänettömine tervehdyksineen tarjosivat toisenlaisen näkökulman jouluun, ikään kuin olisi päässyt näkemään juhlan ulkopuolelta ja ilman ääniraitaa. Kokemus oli sekä aavemainen että silmiä avaava.
Joulun rituaalit vaikuttavat itsestään selviltä, mutta ne ovat ulkopuolisen silmiin eriskummallisia. Juhla on olevinaan kristillinen, mutta pakanuus paistaa harvinaisen selvästi läpi.
En tiedä, kuuluuko missään muussa kielessä jouluna lahjoja jakavan partanaaman nimeen sana ”pukki”. Me kuitenkin puhumme joulupukista aivan kuin asiassa ei olisi mitään erikoista.
Kyseessä on mitä ilmeisimmin pakanallinen jäänne. Keski-Euroopassa oli aikoinaan perinne, jossa Krampus-niminen sarvipää vieraili joulukuun alkupuolella huonosti käyttäytyvien lasten luona ja sovelsi heihin vanhentuneita kasvatusmetodeja.
Meidän joulupukkimme on luultavasti Krampuksen sukua, tavallaan astetta säyseämpi virkaveli. Tosin hänkin oli ainakin omassa lapsuudessani etäisesti uhkaava hahmo. Kysymykseen ”onko täällä kilttejä lapsia?” ymmärsi rajallisenkin elämänkokemuksen pohjalta vastata myöntävästi.
Monessa maassa jouluun kuuluvat myös aave- ja kauhutarinat. Meille näistä tutuin lienee opettavainen ja kovin kiltti Saiturin joulu, mutta pahaenteisempiäkin versioita on olemassa. Englanninkielisessä maailmassa näitä tarinoita on niin paljon, että uusia antologioita julkaistaan joka vuosi.
Omaankin traditiooni kuuluu kirjoittaa joka jouluksi yksi sysimusta huumorin sävyttämä joulutarina. Lisäksi luen välipäivinä vähintään yhden kauhukirjailija Ramsey Campbellin novellin, jossa aattoillan idylliin tulee tummempia sävyjä.
Meidän joulumme on nykyään yhdistelmä kaupallisuutta, tapakristillisyyttä ja postikorttimaista perheidylliä. Niissä ei sinällään ole mitään vikaa. Olemme kaikki idyllimme ansainneet, mikäli sellaiseen on raskaan vuoden päätteeksi mahdollisuus.
Ehkä vanha kansa oli kuitenkin oikeassa siinä, että riemun ja lahjojen taustalla pitää olla sarvipäinen pukki.