Kuntosalilla kolmen tukevan naisen porukka uhkui intoa pudottaa painoa ja kohentaa kuntoa. Yhdellä oli jotakin tietoa laitteista, mutta ei hänkään ollut perillä siitä, miten niitä olisi pitänyt yksilöllisesti käyttää.
Merkillistä, että pihiys iskee väärissä kohdissa kuten esimerkiksi oman kunto-ohjelman teettämisessä asiantuntijalla. Harjoittelusta olisi varmasti enemmän hyötyä, jos jokaisella olisi oman kuntonsa ja omien tavoitteittensa mukainen ohjelma.
Nyt jokainen kolmesta naisesta teki kaiken sen hiukan asiasta tietävän ohjeiden mukaan ja enimmäkseen väärin, jopa niin väärin, että joistakin harjoitteista oli enemmän haittaa kuin hyötyä.
Jostain syystä kuntosalilla ei ollut kuin kaikkiaan viisi henkilöä ja ehkä sen takia, naiset kailottivat asioitaan äänekkäästi.
Yksi kertoi kovaan ääneen, miten oli voinut jättää kaikki lääkkeet irtisanouduttuaan töistä. Lääkärin määräämiä lääkkeitä oli naisen mukaan ollut päivittäin kahdeksan. Muuten nainen ei omien sanojensa mukaan olisi jaksanut niin huonossa työilmapiirissä.
Muut myöntelivät ja huokailivat, etteivät tiedä omaa jaksamistaan. Kaksi naista siis oli vielä töissä ja kaikilla kolmella oli ollut yhteinen työpaikka, jonka ilmapiirissä ei ilmeisestikään ole kehumista.
Mietin, miten raskasta töihin meneminen ja siellä oleminen onkaan, jos siinä on terveyskin vaarassa. Aika monella on nyky-Suomessa sellainen tilanne. Mutta vielä useammalla ei ole minkäänlaista työtä ja se vasta rassaa – ainakin joitakin.
Ei paljon auta, jos joku guru neuvoo joogaamaan tai menemään mindfulness–kurssille.
Positiivisen ajattelunkaan malli ei taida auttaa, jos tulevaisuus näyttää toivottomalta. Vaikka kuinka yrittäisi, kaikki eivät osaa etsiä positiivista näkökulmaa asioihin.
Edellä mainittu työstään irtisanoutunut nainen kertoi oppineensa jo lapsuudenkodissaan luottamaan siihen, että kaikesta selvitään ja että elämä kantaa. Kun toiset moiselle hiukan tuhahtelivat, nainen vastasi varsin napakasti sen ajattelutavan olevan hänen ainoa pelastuksensa. Ja nyt sitten oli kuntoilu tullut elämään ja sekin oli naisen mielestä hyvä merkki.
Miten Suomessa on niin synkkä ja masentava henki, ihmetteli ulkomailla jo vuosikymmeniä asunut tuttavani.
Bisnesnaisena hän seuraa tarkasti entisen kotimaansa tapahtumia ja on tullut siihen tulokseen, ettei täällä edes yritetä.
On niin helppo heittäytyä valittamaan ja syyttämään yhteiskuntaa kaikesta. Ei ymmärretä oman työpanoksen ja yrittämisen tärkeyttä. Kaikki pitäisi saada valmiina jne.
Kuuntelin aikani häntä ja myönsin hänen olevan toisaalta oikeassa, mutta toisaalta hiukan väärässäkin. Kysyin, jaksaisiko hän nähdä tulevaisuuttaan valoisana, jos työpaikka menisi alta hänen ikäisenään eli viiskymppisenä.
Tai että pystyisikö hän vuodesta toiseen uskomaan uuden työpaikan löytyvän, kun kymmenet, ehkä jopa sadat työpaikkahakemukset ovat vetäneet vesiperän. Kuitenkin olisi elätettävä perhe ja yritettävä rakentaa jälkeläisilleen turvattu tulevaisuus.
Eipä ollut tuttavallani vastausta valmiina.
RITVA LÖFBERG