Paikallisessa marketissa äiti on liikkeellä lastensa kanssa. On hiljainen arki-iltapäivä, helle on vetänyt ihmiset ulkosalle ja kaupassa on jopa tavallista väljempää.
Vihannesosastolla äiti nostaa lastaan vaa'an painikkeiden korkeudelle, jotta hän yltää painamaa oikeaa numeroa noin sadanviidenkymmenen numeron joukosta.
– Hei, paina nyt äkkiä, ettei tule jonoa, äiti hoputtaa.
Heidän takanaan ei ole ketään, kukaan ei ole lähestymässä vaakaa. Ympärillä ei ole yhtään ketään.
Jonon muodostaminen tuntuu olevan yksi eniten häpeää aiheuttavista asioista elämässämme. Pelkäämme jonon rakentumista niin, että opetamme sen häpeällisyyden lapsillemmekin.
Jonon tekemiseen liittyy tunnetta tien tukkona olemisesta. Se on tunnetta muiden ajan viemisestä, vaikka kyseessä olisi korkeintaan muutamasta hassusta minuutista. Päivässä on 86 400 sekuntia, mikä on 1 440 minuuttia. Vuodessa se tekee 525 600 minuuttia ja rapiat 31 530 000 sekuntia.
Silti olen nähnyt raavaiden miesten sulavan maanrakoon heidän odottaessaan, kun myyjä hakee perunapussista unohtunutta viivakoodia.
Kyllähän häpeä toisilta viedystä ajasta sopii tähän tehokkuuden aikaan, jolloin aika on rahaa ja joka sekunnista olisi nautittava kuin viimeisestä.
Silti olisin enemmän häpeissäni syyllistyttyäni tallomaan kanssajonottajan varpaat, kuin törkeästä aikavarkaudesta.
Välttelemme jonotusta pakonomaisesti viimeiseen asti. Jonossa oleminen saa meidät hermoilemaan, suuttumaan, stressaamaan tai tuntemaan muuten vain mielipahaa.
Kassajonossa kolikoita laskevalle vanhukselle tuhahdellaan, maantiellä rajoitusten mukaan ajavalle tuhahdellaan.
Jonottaminen saa meidät ahdistumaan, hakemaan pakokeinoa tukalasta tilanteesta.
Liikenteessä tuo painostavaa tunnetta puretaan tieraivolla, jossa edellä kulkijat manataan kaikilla kuviteltavissa olevilla kirosanoilla.
Maanteillä turvaudutaan tieraivon lisäksi mielipuolisiin ohituksiin. Järjettömin tilanne tuli vastaan vuosia sitten Keski-Suomen maanteillä. Hiihtoloma oli venyttänyt jonoja kymmenien ja kymmenien autojen mittaisiksi letkoiksi. Turvavälit olivat laittoman lyhyet, tai niitä ei ollut ollenkaan.
Jonon hännillä ajaessani huomasin yhden autoista irtaantuvan jonosta keskellä jyrkkää mäkeä, keltaisen viivan alueella. Heti kun kuljettaja oli vaihtanut vastaantulevien kaistalle, mäen laelle syttyivät rekan etuvalot.
Autoilija yritti epätoivoisesti päästä takaisin omalle puolelleen, törmäämättä toisiin autoihin. Kanssa-autoilijat koittivat samalla tehdä muutamassa sekunnissa autonmentävän aukon jonoon, aiheuttamatta silti ketjukolaria.
Seurasin kauhunäytelmää peläten pahinta. Viimeisellä mahdollisella hetkellä autoilija pääsi takaisin kaistalleen ja tilanteesta selvittiin vahingoitta.
Kyse oli metreistä.
Vihaamme jonotusta, koska rakastamme jatkuvan kiireen tunteen ylläpitämistä elämässämme.
Kiire on suurimman osan ajasta vain harhatunne. Kiire on kuolemaksi. Se lisää stressiä ja pahaa oloa, mikä on kuolemaksi vaan entistä aiemmin.
Yleisen hyvinvoinnin nimissä voisimme unohtaa koko harhan. Jonottaessa voi etsiä vaikka pokémoneja.
Ps. Älä silti pyydystä pokémoneja ajaessasi, edes jonossa.
PASI LAPINKANGAS