Minulla ei ole pahemmin syytä valittaa. Olen saanut elää Suomen koko historian tähän mennessä parhaat vuosikymmenet. Ei ole ollut sotia, eikä puutetta mistään. Ilmaista koulutusta on ollut tarjolla, terveydenhuolto on pelannut, ja yhteiskunta on tukenut monin tavoin. On toki ollut lamakausiakin, mutta ei mitään sellaisia romahduksia, joita monissa muissa maissa on koettu.
Koko sotien jälkeinen aika on ollut Suomelle kasvun aikaa. Se kaikki hyvä on saavutettu vahvasti motivoituneen kansan kovan työn tuloksena. Kuten äitini usein muistutti, mitään ei ollut, mutta ihmiset jaksoivat raataa, kun oli sentään rauha ja tulevaisuudessa siinsivät paremmat ajat.
Tyhjästä oli aloitettava, se piti ainakin hänen kohdallaan paikkansa. Kotitalo oli saksalaisten jäljiltä kasa kekäleitä ja pystyssä törröttävä savupiippu. Kaivo ja kellarikin oli räjäytetty ja pihatien liittymään kaivettu panssarimiina tervetulotoivotukseksi palaajille.
Sodan kuihduttaman maan nostaminen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi kävisi esimerkiksi mille tahansa kehitysmaalle, joka haaveilee paremmasta tulevaisuudesta. Kyse on yksinkertaisesti motivaatiosta.
Kun yhteiskunta toimii ylhäältä alas asti demokraattisesti ja kansalaiset kokevat saavansa oikeudenmukaista kohtelua, heiltä voi myös vaatia tuloksia, jopa uhrauksia.
Kun nyt katsoo eteenpäin, näkyy monenlaisia ikäviä vastuksia, jotka meidän on kohdattava. Jatkuvan taloudellisen kasvun aika on päättynyt, mutta vielä vakavampaa on, että usko demokratiaan horjuu kuin 1930-luvulla.
Elämäntaitojen ja onnellisuuden tutkija, filosofi Frank Martela hätkähdyttää kirjoituksellaan verkkosivuillaan. Kun Venäjä valloitti Krimin, hän sanoo ensimmäistä kertaa ryhtyneensä tosissaan pohtimaan mahdollisuutta, että saattaisi itsekin saada kutsun rintamalle.
Vuonna 1981 syntynyt Martela on kasvanut maailmassa, jossa demokratian voittokulku oli itsestään selvyys. Kun Berliinin muuri murtui, myös entiset Neuvostoliiton alusmaat saivat mahdollisuuden edetä kohti demokratiaa ja kansalaisoikeuksia.
Kuten meille toistuvasti muistutetaan, Venäjä on aina naapurimme, se arvaamaton karhu, jonka kanssa on vain opittava elämään. Naapurimme heiveröinen demokratiakehitys ei liene tullut tulevaisuudentutkijalle yllätyksenä, sillä venäläiset elävät yhä kansalliskiihkoisissa vainoharhoissaan.
Martela näkee synkimpänä uhkakuvana mahdollisuuden, että demokratia saattaa romahtaa jopa sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Britannia. Huolestuttavia ennusmerkkejä tästä ovat Britannian brexit ja Donald Trumpin menestys Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassa.
Jos kuitenkin pitäisimme huolta vain siitä, että toimiva demokratia säilyy edes omassa maassamme. Sekin vaatii kovasti ponnisteluja. Ensiksi pitäisi muistaa, mitä se kansanvalta oikeasti on. Nyt meillä on liikaa itsekkäitä etuilijoita, johtajia, joita ajaa eteenpäin pelkkä ahneus. Huono esimerkki on vaarallisempi kuin heidän aiheuttamansa todellinen taloudellinen vahinko.
Poliitikkojen puheet tasa-arvosta ja solidaarisuudesta kuulostavat lapsellisilta, sillä ympärilleen katsomalla havaitsee aivan toisenlaisen Suomen. Usko demokratian toteutumiseen on jo saanut liian pahoja kolhuja. Tie on auki populistisille kiihottajille.
PAULI JOKINEN