Lokakuussa 2014 Englannin jalkapallomaajoukkueen takavuosien tähtipelaaja Michael Owen kirjoitti twitteriin nähneensä juuri elämänsä kahdeksannen elokuvan. – Mahdoin olla ikävystynyt, Owen kirjoitti ja lisäsi perään aihetunnisteen "vihaan elokuvia".
Owenin tunnustus oli yllättävä, mutta sen saaman julkisuuden mittasuhteet olivat hämmentävät. Esimerkiksi The Independent -lehti haastatteli omaa elokuvakriitikkoaan.
Artikkeli vilisi kysymyksiä: mitä ihmettä Owen tapaa tehdä joukkueidensa lennoilla? Miten nykyajan ihminen voi elää kolmisenkymmentä vuotta altistumatta väistämättä suuremmalle määrälle elokuvia? Mitä ihmettä sekin tarkoittaa, että Owen pitää elokuvia tylsinä, kun jalkapallo-ottelu taukoineen kestää saman ajan kuin tyypillinen elokuva, eikä peleissä aina tapahdu mitään? Ja vaikka ei välittäisikään elokuvista, niin kuka nyt kuitenkaan niitä inhoaa?
– Elokuvat ovat kuin jalkapallo – jos jalkapallo on universaali peli, niin elokuva on universaali taidemuoto, kriitikko Geoffrey Macnab puuskahti hieman turhantärkeänä.
Mutta kun The Independent laajensi artikkelia käsittelemään asiaa syvemmin, se löysi haastateltavakseen muun muassa Sir Peter Stothardin. Stothard on kirjailija, joka on ollut esimerkiksi kuuluisan Booker-kirjallisuuspalkinnon tuomari. Stothard arveli käyneensä elokuvissa viimeksi 20 vuotta sitten, ehkä siitä oli 30. Mies antoi elokuvasta niin hyvät tuntomerkit, että The Independent totesi kokemuksesta olleen 42 vuotta. Televisiosta Stothard ei ollut koskaan katsonut yhtään elokuvaa.
– Tapaan sanoa, että olen nähnyt kuusi elokuvaa, Sir Peter sanoi.
Elokuva universaalina taidemuotona siis todellakin yhdisti kahta eri maailmaa: työväenluokkaiseksi mielletyn urheilulajin tähteä, jolta ei odoteta akateemisia ansioita, ja laajaa kunnioitusta taiteellisista edesottamuksistaan kerännyttä Kansainyhteisön ritaria. Yhdistävä tekijä oli tietenkin hieman erilainen kuin millaiseksi esimerkiksi edesmennyt elokuvien puolestapuhuja Peter von Bagh pyrki elokuvan universaalisuuden kuvaamaan.
Kulttuurilliset kokemukset ovat niin paljon kokijasta riippuvaisia, että niitä ei kannata mainostaa ihmissukua yhdistävinä. On ylimitoitettua puhua yhtenäiskulttuurista edes Suomen mittakaavassa. Tyypillinen suomalainen suhtautuu saunaan välinpitämättömän arkisesti, ei viihdy avannossa tai marjametsässä, ei ole nähnyt revontulia Lapissa eikä hänen ruokalistallaan ole poroa.
Mutta jos amerikkalainen tulee Suomeen, suomalainen tarjoaa suomalaisen kokemuksen viemällä vieraan Lapin revontulien loimussa saunasta avantoon. Päälle syödään poronkäristystä ja itse poimittua puolukkaa.
Yhteisten kokemusten puute yhdistää kaikkia ihmisiä. Se yhdistää nyt eläviä ja kaikkina aikoina olleita.
Ajoin joku aika sitten autoa pimeän jo laskeuduttua. Satoi vettä. Vauhtia oli 80 km/h. Kaupungin valomainokset loistivat edessä. Autoradiosta pauhasi The Prodigyn väkivaltainen elektroninen tanssimusiikki. Ajattelin, että tästä ei tajua yhtään mikään esi-isä muutamankaan sukupolven takaa. Ei tästä vauhdista, ei näistä valoista, ei tästä metelistä. Ei tästä ne yhdistävästä tunteesta.
Ei tällaisessa maailmassa voi tuntua oudolta se, että jalkapalloilija vihaa elokuvia.
HANNU PUROLA